Espresso tuplana a.k.a el Grande Cappucino

Lomalta töihin palaaminen on aina vähän sellaista kamppailua. Vähän työrutiinien löytämisen kanssa ellei heti ole jotain kunnon pöhinää päällä ja vähän vielä enemmän unirytmin löytämisen kanssa. Kun luontainen rytmi on aamuntorkku ja töihin herääminen on parhaimmillaankin melkoisen haasteellista tässä aamuvirkkujen tahtiin sykkivässä maailmassa, on se loman jälkeen miltei mahdotonta. Illat venyvät väkisinkin yhä, ja kellon soidessa armollisesti vasta puoli kahdeksalta, alkaa vatsassa vääntää, sillä se ei olisi vielä ainakaan pariin tuntiin valmis nousemaan.

coffeefirstTyöni ei onneksi ole kuin toisinaan aikaan ja paikkaan sidottua, joten voin rauhassa vähän “myöhästellä” aamuista. Avata koneen aamukahvini kanssa ja aloitella hissuksiin. Odotan kauhulla sitä, kun kurssit alkavat puolentoista viikon päästä ja pitäisi saada itsensä seitsemään mennessä sängystä ylös (Porissa) ja asiakkaiden eteen. Nuorisollakin alkaa koulu viikon päästä. Se yleensä vähän jeesii normaalimpaan rytmiin pääsemisessä.

Maanantaina kampesin itseni toimistolle orientoituakseni jälleen työelämään. Tulin Sörnäisiin saakka miehen kyydillä ja matkalla metrolle hain Picnicistä cappucinon mukaani. Se oli aika pieni, ja toimistolla huomasinkin jo kaatavani taas kahvia kuppiin. Päivän aikana taisin juoda jonkun 4-5 kuppia kahvia, eli kohti leikkausta edeltänyttä kahvinjuontitahtia. Iltapäivästä olin havaitsevinani ihan hienoista huimausta, muttei mitään erityistä.

Tästä rohkaistuneena tiistaina Kampissa hain Starbuck’sista suorastaan grande cappucinon vietyäni auton Espooseen huoltoon ja selvittyäni sieltä onnellisesti dösällä Kamppiin ja täytettyäni vatsani Memphisin lohisalaatilla. Elämä tuntui hyvältä, kun auringonpaisteessa kävelin Narinkkatorin läpi kohti Elielinaukiota seuraavalle dösälle. Hiukan hyvä oloni himmeni, kun bussiin astuessani tajusin unohtaneeni ladata korttiin rahaa. Kahvikin oli jo loppunut. Himassa kuitenkin vielä tein itselleni freddon.

Valvoin tietenkin taas liian myöhään ja eilen aamulla väsytti niin maan vietävästi! Vääntäydyin silti toimistoa kohti. Hyppäsin bussista (maksettuani kertalipusta ylihintaa kolikoilla) Sörkässä, jotta saisin sen settini ladattua. Kävin R-kioskilla hoitamassa sen homman ja astelin jälleen Picnicin ovista sisään. Muistellen maanantain liian pientä cappucinoa ja pohtien väsymystilaani pyysin espressoni tuplana. Sain isomman cappucinon. Kaisaniemeen, tai siis Yliopiston metroasemalle, asti päästyäni oli sekin muki tyhjä ja melkein mieli teki napata vielä yksi pieni siitä metroaseman Picnicistä. Toimisto oli kuitenkin kulman takana, vastustin kiusauksen.

Picnic ei ole ensimmäinen valintani mitä cappucinoihin tulee. Ei ole kyllä Starbuck’skaan, vaikka juuri nyt kotonakin on Starbuck’sin papuja espressokoneessa. Espresso House olisi, mutta niitä ei nyt ole matkani varrelle siunaantunut. Duunissa kun ei ole vielä koulutukset alkaneet, ei kahviautomaattimme ole päällä (enkä viitsi sitä vain itseäni varten käynnistellä), joten olen juonut Juhla Mokkaa Mokkamasterista. Se ehkä tuoreeltaan on sittenkin parempaa kuin se automaattikahvi, joka ei sekään ole kovin hyvää. Yleensä kuitenkin juon mieluummin siitä cappucinon kuin drip-kahvia.

Noiden take away -mukien kanssa astellessani, tai ainakin jonkun niistä tässä joku päivä, muistelin aikaa 90-luvulla tai jotain, kun katsoin Ally McBealia ja ihmettelin, mikä se valkoinen asia on siinä pahvimukin päällä. Tai siis ymmärsin toki, että se on kansi, mutten ollut kuunaan mokomaa livenä nähnyt. Enkä kyllä kahvia mukaan mistä siihen aikaan ostanut, eikä Suomi tainnut vielä juuri espresso-pohjaisia juomia tuntea, enkä minä edes juonut kahvia siihen aikaan. Nyt hädin tuskin muistan sitä aikaa. Paitsi joskus, kun koen samankaltaisen euforian tunteen ensimmäisestä cappucino-hörpystä kuin mitä Ally jossain jaksossa demonstroi.

coffeeveinsOlen niin onnellinen, että kofeiini ei enää aiheuta huimausta ainakaan yhtä herkästi kuin vielä vähän aikaa sitten. Leikkauksesta toipuminen on ollut yllättävän pitkä prosessi ja vaikka jotkut sanovat, ettei tästä akustikusneurinoomaleikkauksesta välttämättä koskaan toivu täysin (ts. jää huimausta, tasapaino-ongelmia ym.), minä kyllä näytän toipuvan. Vielä vuosi sitten kolmas kuppi kahvia työpäivän aikana aiheutti ikävän huimauksen tunteen. Nyt se näyttäisi olevan menneen talven ongelma.

What can I say? I <3 coffee.

P.S. Kun googlasin tuota kuvaa, ensimmäinen hakutulos kertoi, ettei kahvia oikeasti pidä työntää suoraan suoneen – jos nyt joku, kun nyt joku, on riittävän, eh, ignorantti sitä kokeillakseen: Nurse kills patient by injecting coffee drip. Anyone can get confused, right? #hullumaailma