Breakdance-muuveja jäisellä kalliolla

Eilinen perjantai oli maanantai perjantain vaatteissa. Tai ainakin susi päiväksi. Iltaan mennessä odotin Rosso-pullon korkkaamista kuin kuuta nousevaa. Sitä paremmalta se maistuikin, kun olin hakenut miehen junalta ja mies oli paistanut tomahawkin uunissa ja istuttiin kynttilöiden ääreen syömään täydellistä pihviä tuon punaviinin kanssa.

Heräsin eilen aamulla sellaiseen ihan tavalliseen aikaan puoli kahdeksalta. Nousin laittamaan cappucinon itselleni ja teinkin siitä tuplan. Mies kun oli reissussa ja siinä sitten autopilotilla yritin kahvia laittaa, painoin tupla-nappia single-shotin sijaan. Tajusin tämän sentään ennen kuin kahvi tulvi mukista yli ja vaihdoin lennossa alle espressokupin. Ei sillä, (melkein) tupla-espresso oli eilisaamulle ihan sopiva kofeiiniannos.

Minun piti istua koneeni ja kahvini kanssa vain ihan hetki ennen koirien viemistä, mutta jotenkin se hetki venähti ja yhtäkkiä olikin jo kiire. Ei muuten ihmeempää aikataulua, mutta olin luvannut viedä tosikoisen Oulunkylän tekojääradalle puoli kymmeneksi. Ulkona on aivan järkyttävän liukasta. Eilen oli lämpötila niukasti nollan yläpuolella ja maa oli jäässä, jonka päällä oli ohut kerros vettä.

Selvisin kaatumatta takaisin kotipihaan saakka, mutta sitten tuossa kalliolla liukastuin. Koirien hihnat käsissä yritin epätoivoisesti selvitä pyllähtämättä, sillä en todellakaan halunnut enää joutua vaatteita vaihtamaan. Timmyn hihna irtosi kädestäni kun siinä tanssin breakdancea jäisellä kalliolla koirien katsellessa kummissan emäntänsä liikehdintää. Mieleeni muistui video, jonka olin juuri nähnyt Facebookissa pari päivää aikaisemmin, kanadalaisesta breakdancesta.

Vaatteet kuivina, kämmenet vähän jomottaen patistin koirat sisälle syömään aamuruokansa ja teinit valmistautumaan lähtöön, sillä siinä aamusella oli esikoinen ilmoittautunut kyytiin myös, bussipysäkille tiputettavaksi. Lähdettiin kuin lähdettiinkin noin suurinpiirtein ennaltamäärättyyn aikaan, ajoissa kuitenkin. Jätin esikoisen bussipysäkille Maunulassa ja ajoin tosikoisen sinne Ogelin urheilupuistoon vain todetakseni, että esikoinenkin olisi voinut matkat meidän kanssamme sinne saakka. En minä jokeribussin reitistä voinut tietää, eikä teini siinä omassa aamupöpperössään muistanut.

Suunnitelmani seuraava vaihe oli paperilla yksinkertainen enough. Auto Ogeliin liityntäparkkiin ja junalla toimistolle. Teoria selvä, käytäntö ei ymmärrä, kuten mutsilla oli tapana sanoa.  Olin jopa tsekannut Oulunkylän liityntäparkin sijainnin HSL:n sivuilta etukäteen, mutta ei se niin yksinkertaista ollutkaan sitä löytää. Pääväylällä ei ollut minkäänlaista opastusta sinne ja kiersin ensin yhden lenkin ja sitten toisen ja lopulta pysähdyin kirjaston parkkipaikalle (missä oli aseman merkki, mutta parkkiaika vain 4h) tutkimaan asiaa uudemman kerran kännykällä ja laitoin lopulta reitin googlemapsiin.

Googlemaps ohjasi minua ties mitä lenkkireittä, mutta matkalta bongasin kyseisen parkin ihan itse ja pyörsin alueelle. Se oli luonnollisesti aivan täynnä jo siinä puoli kymmenen aikaan, mutta onneksi Oulunkylässä on tuota 24h kadunvarsipysäköintiä kaikkialla. Sen kun olisin alunperinkin tajunnut, olisin voinut jättää autoni ehkä lähemmäskin.

Jätin autoni kadunvarteen ja lähdin kävelemään kohti asemaa. Nousin kävelytielle, joka kulki radanvartta, etsiskellen reittiä itse asemalle. Niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana. Löysin alikulkutunnelin ja portaat raiteelle yksi – mutta löysin itseni jälleen aidan vierestä ja suustani pääsi jo epätoivoinen ruma sana. Käännähdin takaisin portaita alas ja pysäytin vastaantulleen nuoren miehen neuvoa kysyäkseni.

Mies neuvoi minut tunnelin toiseen päähän, portaat ylös ja vasemmanpuoleiselle raiteelle (loogisesti). Kiitin ja lähdin kulkemaan kohti viitoitettua reittiä, jolloin mies huikkasi perääni: “Kyl sä pärjäät!” Mietin, oliko epätoivoni jo niin ilmeistä, että ventovieraskin koki tarpeelliseksi rohkaista minua :D Myönnän, sisäinen ahdistus oli jo aika korkealla, ja ehkä pyyntöni “auta nyt tätä eksynyttä raukkaa” oli hivenen epätoivoinen, jos kohta hyvin mutsimainen :D

Juoksin lopulta junaan, jonka tajusin jo olevan siinä laiturilla ja pääsin kuin pääsinkin toimistolle ilman enempiä kommelluksia. Siellä ensitöikseni, heti juotuani lisää kahvia ja telakoituani läppärini, yritin laittaa kännykkäni lataukseen. Himalaturi oli kutakuinkin sanonut sopimuksensa irti, mutta nytpä näytti siltä, että niin oli repussa mukana kulkeva matkalaturinikin! Hiukan ärtyneenä nappasin lompakkoni ja painelin Tokmannille ostamaan pari uutta laturipiuhaa ja takaisin toimistolle, vain todetakseni, ettei nekään ladanneet kännykkääni.

Testasin työkaverin johtoa ja huhuilin, josko jollain olisi mahdollisesti iPhonen alkuperäislaturijohtoa mukana. Sellainenkin löytyi ja kappasta vaan, kun kännykkä alkoi ladata akkuaan. Vein tarvikepiuhat takaisin Tokmannille ja meinasin jo lähteä käymään Kampin i-kaupassa, mutta piuhan omistaja sanoi menevänsä myöhemmin Verkkikseen kuitenkin. Lopputulos: johto jäi minulle ja saan toisen uuden ensi viikolla. Ja sain nirsoksi muuttuneen kännykkäni ladattua.

2016-12-09 16.17.00_editedTyöpäivän jälkeen melkein meinasin kävellä bussiin, kunnes muistin auton olevan siellä Ogelissa. Kävelin pienen lenkin katsastamaan Kolmen sepän patsaan luona olevaa joulumarkkina-aluetta. Siellä käyskenteli joulupukki ja villasukat maksoivat 30€. Ainoa ostokseni markkinoilta oli neljän pakkaus suolasaippuaa. Otin kuvan joulupukista, myös selfien, obviously, ja kävelin saippuapaketti paperipussissa rautatieasemalle, missä totesin jälleen vihaavani junia. Miksei missään ollut näkyvillä lähijunien reittejä? Jouduin googlaamaan sen tietääkseni millä junilla pääsisin Ogeliin.

Hyppäsin K-junaan ja jäin seisomaan eteiseen. Ei huvittanut istua. Nousin junaan niin viimetipassa, että olin jo missannut asemalistauksen, joten oletin Pasilan jälkeen junan pysähtyvän Käpylässä, mutta jollain intuitiolla päätinkin tarkistaa aseman nimen, joten kurkotin kaulaani ovesta ulos ja totesin olevani jo Oulunkylässä. Laskeutuessani junan portaita horjahdin aavistuksen verran, sopivasti niin että pahvinen suolasaippuarasia jäi reiteni ja junan oven kaiteen väliin.

Asemalla tarkistin vahingot ja totesin kahden neljästä olevan ehjiä, yhden silppuna ja yhden ehkä korjattavissa. Kirosin hiljaa mielessäni ja mietin, miksei noin herkkiä asioita myydä peltirasiassa. Toisaalta, eihän leivoksiakaan yleensä. Otti päähän, mutta kävelin autolle, jonka ikkunat olivat semijäässä. Juuri sen verran, ettei ikkunalasta riittänyt, mutta skrabaaminen tuntui tyhmältä.

Kotimatkalla kurvasin Mustan Pekan Alkon kautta ja ostin kotiin Zenaton Rossoa. As said, ilta sitten olikin jo ihan kiva. Kirjoittelin joulukortteja (muutaman!) ja hain postista paketin ja Tikkurilasta junalta mieheni.