Vuosi ja risat leikkauksen jälkeen

Reilu vuosi sitten tammikuun alussa pelotti. Kyllähän minä kirurgiini luotin, mutta pelotti silti. Pelotti, mitä tulisi leikkauksen jälkeen. En tiennyt ennestään juuri mitään, en ollut lukenut kauhukertomuksia, en edes niitä hyviä tavallisia. Ajatus leikkauksesta tuntui hurjalta ja mietin, miten pienestä ihmisen elämä on kiinni. En niinkään pelännyt kuolemista leikkauspöydälle, en ainakaan omasta puolestani, sillä enhän minä sitä olisi edes tiennyt, etten sitten herännytkään. Perhettäni minä ajattelin. Ja sitä, kävelenkö enää koskaan, vai tulenko leikkauksesta lopullisesti vammautuneena.

Nyt tuosta hetkestä on jo kulunut vuosi ja kolme kuukautta. Vuosi ja kolme kuukautta siitä, kun minut nukutettiin, päästäni kaavittiin pois akustikusneurinooma, heräsin teholla ja aloitin toipumisurakkani. Vuosi sitten tähän aikaan olin ollut töissä kuukauden päivät ja vielä mietin, näinköhän jaksan kokopäivätyötä enää oikeasti. Joka päivä huimasi ja olin jatkuvan uupunut. Tanssitunnit auttoivat huikeasti tasapainon takaisinsaamisessa, mutta kuulo ei vasempaan korvaani palaa koskaan.

Entä nyt? Olen ollut töissä leikkauksen jälkeen vuoden ja kuukauden. Enää ei huimaa, mutta väsymys on jatkuva. Ei enää ihan yhtä paha kuin vuosi sitten, mutta on kuitenkin. Päässäni ei ole koskaan hiljaista, sillä vasen korva suhisee, surisee, vinkuu ja kohisee. Toisaalta, nukun paremmin kuin varmaan koskaan, sillä oikea korva tyynyssä saan suodatettua 90% ulkoisista äänistä. Olen tottunut kuulovammaani ja toisinaan saan siitä ylimääräistä hupiakin. Ei se sitä poista, etteikö meluisat lounasravintolat ja paikantamattomat äänet turhauttaisi edelleen.Olen työkykyinen ja se on pääasia.

Kaiken kaikkiaan elelen ihan normaalia elämää. Jos tuon puolikuurouden unohtaa, ei akustikusneurinooma, leikkaus, päässä yhä asustava jämä tai mikään muukaan vaikuta elämääni enää millään tavalla. Tai no, tasapainoni heittää ehkä vähän normaalia herkemmin, kasvojani pistelee satunnaisesti, syvyysnäköni on vähän epäluotettava – luultavasti vasemman silmän kuivumisen vuoksi.Pitäisi käyttää silmätippoja. Ei mikään noista silti varsinaisesti vaikuta elämääni. Tässä se kulkee tasaisesti arkea ja viikonloppua, työtä ja kotihommia, perhettä, remppaa, ulkoilua, sun muuta.

Kuukausi sitten minulla oli pään vuositarkastus. Kirurgi sanoi, että siellä sitä on, vähän enemmän kuin olisi arvellut leikkauksen jälkeen itse, muttei nähnyt mitään merkkejä siitä, että se olisi siellä kasvamassa takaisin. Kaikki siis oikein hyvin ja vuoden päästä uusi magneettikuvaus.