Tikulla silmään

Olin jo pitkään suunnitlellut digiroivani päiväkirjani – so. kirjoittavani ne Word-dokumenteiksi. Eihän sellaiseen puuhaan koskaan ole aikaa, ei etenkään, kun urakka ei ole yksi tai kaksi nuoruuden päiväkirjaa, vaan niitä on tässä elämän varrella kertynyt jo jotain 16 vai 18 vai kuinkahan mones minulla on menossa paraikaa? Juu, kirjoitan päiväkirjaa vieläkin. Aika harvakseltaan, mutta isommissa käänteissä sitten enempikin kerralla. Lomaprojektiksi se on kuitenkin vallan erinomainen, etenkin kun olen yli puolet lomastani ihan keskenäni. Miehellä on lomaa peräti 8 päivää ja tytöt nyt on milloin missäkin.

Sääkin on suosinut tällaista kirjoitteluaktiviteettia. Jos olisikin ihanan lämmintä ja aurinkoista, tuskin istuisin päivär pirkär läppäri sylissä transscibaamassa päiväkirjojani, mutta kun on ollut pilvistäja ja koleeta, olen ihan tyytyväisenä sisällä naputellut menemään. Piirrokset ja kuvat olen kuvannut kännykällä ja lisäillyt tekstin sekaan.Vallan mainiota puuhaa :D Ja yhtäkkiä vanhat kaverit ja nuoruuden puuhat on päässeet uniinikin. Miten teini minä olinkaan jo vaille 12-vuotiaana. Miten mainiota on ollut lukea meidän todella paljon aktiivisemmasta perhe-elämästä kuin mitä me nyt vietetään. Me ollaan paljon enemmän kotikissoja kaikki kuin lapsuudenperheeni.

Aloitin aikoinaan päiväkirjan kirjoittamisen jouluna 1984. Olin silloin 9-vuotias.

Aamulla kun heräsin olin pirteä kuin peipponen. Odotin kiihkeäsi mummilaan menoa. Välillä kun olin yksin mieleeni tuli Juha. Siinä ajatellessani tuli mieleeni uni (rakkausuni) jonka näin edellisenä yönä. Sitten menimme mummilaan. (Sara oli vähä kipeä.) Isi ja minä kävimme hautausmaalla noin neljältä. Sitten koko perhe meni Ammilaan. Sain paljon lahjoja.

Piirtelin alle kuvan – piirtelin pitkään jotain jokaisen etnryni perään.

WP_20150709_001

Siinä vuosien 1985 ja 1986 aikana kirjoittelin satunnaisesti, vähän niinkuin nykyisinkin. Isoimmissa käänteissä. Vuoden 1987 kynnyksellä, 31.12.1986 päätin alkaa kirjoittaa päiväkirjaa joka päivä. Puolisen vuotta niin teinkin. Aina jonnekin kesäkuun lopulle saakka. Aluksi se oli sellaista sitten teimme sitä ja tätä, enempää en muista -tekstiä, mutta sitten löysin äitini vanhat päiväkirjat. Luin niitä ja vertasin ja ihastuin siihen, miten kauniisti mutsi 13-vuotiaana kirjoitti. Ymmärsin yhtäkkiä, ettei päiväkirjan tarvitse olla joku recital päivän tapahtumista vaan ajatuksia ja kaikenlaista!

Tänään tultuani kotiin koulusta mä löysin äidin vanhoja päiväkirjoja pari kappaletta. Mä luin joitain kohtia niistä. Sit mä vertasin niitä omaani. Mä huomasin, että nykynuoret ei osaa ajatella! Meiän 70-80-lukujen ajatukset on tietokoneissa ei aivoissa. Munki päiväkirjassa lukee vaan että sit sitä, sen jälkeen, sitte, sit, sen jälkeen…! Äiti kerto ajatuksensa aivan ihanasti.

Aika koomista sinänsä, että kirjoitan tietokoneista, jollaista meillä ei edes ollut! Olin tuohon mennessä pelaillut joskus kaverin commodorella ja piirrellyt jollain varhaisella MäcLinnunpöntöllä. Mutsilla oli duunissa tietokone, jolla olin kait jotain koulutöitä joskus puhtaaksi kirjoittanut. Elektroniikkapelit oli minulle tietotekniikan huipentuma. Mutta voi miten ylpeä kuitenkin olinkaan sukupolvestani. Viittaan niin monesti “nykynuoriin” päiväkirjoissani, ikäpolveeni, nykyteineihin. Musitan joskus sanoneeni mutsillekin, miten seiskytluvun diskokaan ei ollut mitään verrattuna meidän kahekskytluvun diskoon. Mä olin niin eighties girl.

Luonnollisestikin aika paljon kirjoitukseni tuohon aikaan pyörivät koulun ja koulukavereiden ympärillä, ja tietty ihastusteni ympärillä. Tuossa yhdentoista vanhana jo olin hylännyt oman ikäluokkani pojat ja ihastunut ensin jonkun aikaa 14-vuotiaaseen ja sittemmin useamman vuoden ajan onnettoman rakastunut itseäni neljä vuotta vanhempaan poikaan. Aina siihen saakka kun tyttöjeni itseäni kuusi vuotta vanhempi isä tuli ja pyyhkäisi jalat altani ollessani 14. Niin pitkällä en kuitenkaan vielä päiväkijojen kirjoittamisessa ole. En ole saanut vielä sitä tokaakaan loppuun; olen vasta juuri 12 täyttänyt ja elelen kasaria parhaimmillaan. Me saatiin tv-pääten, jonka mukana tuli KAUKOSÄÄDIN!

Mä kuuntelen Melii ja Kimii ku isi ei ottanu mankkaa saareen mukaan (siin mankas ei oo pattereita). Viime art tunnil me (meiän pöytä) ryhmä vapaa-työnä avattu ja crushattu fried beans purkki, josta pursuaa beans ja nestettä. Me piirrettiin A2:selle. Toissapäivänä me saatiin kotipääte. Meil on nyt 10 kanavaa. 1,2,3, Sky, TV5-ranskalainen, super, viihde, HTV ja Elokuva-kanava, Tallinna + screen sport negatiivikuva. Ku viitoselt ei tuu mitään, siel näkyy tärisevä Children’s Channel. Sillonku kotipääte on päällä, meil on kaukosäädin!

Elämän suuria kriisejä noina vielä kovin viattomina aikoinani oli mm. landelle ilmestynyt sinilevä, elämän epäreiluus niin opettajien taholta kuin kavereidenkin, ja vuodatin päiväkirjaani kaikkia niitä juttuja, mitä mutsi päälleni kaatoi. Sellaista, mitä ei äitien pitäisi tyttärilleen vuodattaa, ehkä ikinä, muttei ainakaan keskenkasvuiselle lapselleen. Välillä äidyin pohdiskelemaan myös syntyjä syviä niin maailman pahuudesta kuin tulevaisuudestanikin. Selvät oli sävelet silloin. Melkeinhän on haaveeni toteutuneetkin, vaikken kirjailija vieläkään olekaan. Vielä minä joskus…!

Miksköhän maailma on täynnä pahuutta? Ehkä siks ku siellä asuu ihmisiä. Miksköhän ihmiset on pahoja? Siks ku ne on syntyperäsiä paholaisia. Miks? Ku ihminen on entinen apina. Miks? – maailma on täynnä kysymyksiä?
***
Pimeä on henkien aikaa ja rakkaus yhdistää silloin henget yhteen.
***
[Haluan] mennä onnellisiin naimisiin, saada kaks enkelimäistä muksuu (poika ja tyttö) ja tulla KIRJAILIJAKSI!

Olin tuolloin 11-12-vuotiaana melkoinen romantikko. Luin tyttökijroja (ja etsiväkirjoja, ja scifiä ja mitä tahansa nuortenkirjoja mitä kirjastosta löysin) ja haaveilin elämästä 1800-luvun lopulla:

Ikkunaa koristivat siniset ja valkokukkaiset uutimet. Huoneessa oli valkoiset omenilla koristetut seinäpaperit. Siellä oli pehmeä vuode, pieni pöytä ja pehmustettu korituoli.
tai:
Ainoa valaistus oli himmeä takkatuli.

Elellin paljon haavemaailmassani, siellä missä ihastukseni oli minun ja minä hänen, teimme kaikenlaista yhdessä ja välillä puhkesimme laulamaan. Elämäni haaveissani oli yhtä musikaalia. Siinä välissä ehdin toki elää ihan oikeaakin elämää. Viettää aikaa kavereideni kanssa – etenkin kesälomalla – ja hullutella ja tehdä kaikkea, mitä (esi)teinit siihen aikaan tekivät. Flirttailla kundien kanssa, pelata sulkista, käydä uimassa ja elokuvissa ja mitä nyt kaikkea. Ja lukea, lukea ja lukea!

Ku Maija, Liisa ja minä oltiin oltu surffailemas, ne pojat oli yöllä kirjottanu surffilautaa (vesiliukosel kynäl) Moi nöpöt! T. kax poikaa! Nyt ne oli kirjottanu jotain muuta. Ne vakoilee meitä. Ne tulee tosi usein veneel tai pyöräl peräs tai vastaan.

Tiedättekö, mikä on kaikkein parasta siinä, että päiväkirjat on word-tiedostoina? Niistä pystyy hakemaan! Olen niin monesti etsinyt niistä jotain löytämättä, etten edes tiedä kuinka monta kertaa. Olen vain tiennyt kirjoittaneeni joskus jostain tietystä aiheesta, muistanut summittaisesti milloin, mutten ole löytänyt kohtaa päiväkirjoistani. Kunhan saan urakan tehtyä kokonaan, minulla on hakumahdollisuus koko menneisyyteeni :D Call me strange, mutta tykkään palata ajassa taaksepäin toisinaan. Lukea vanhoja päiväkirjojani, katsella vanhoja kuviani, muistaa millaista elämä oli olelssani tytärteni ikäinen, ollessani nuori ja huoleton. Olen kaikissa elämäni isommissa käänteissä – naimisiin mennessä, esikoisen odotusaikana, avioeron aikaan nyt ainakin – lukenut ne läpi kokonaan. Katsonut taaksepäin, mistä olen siihen pisteeseen tullut.

Tikulla minua silmään, mutta tykkää muistella menneitä toisinaan.

WP_20150714_003_edited