Suruviestien syksy

Kävin tilaamassa hautajaisiin kukkakimpun. Taas. Minusta tuntui, että vastahan hain samasta paikkaa ison hautavihkon isoäitini hautajaisia varten. Siitä on liki kaksi kuukautta aikaa. Ikävä ei vaan hellitä. Tai no, en minä enää itke päivittäin.

Lauantaina on kummitätini isän hautajaiset. Hänkin oli jo vanha, melkein yhtä vanha kuin isoäitini. Läheisten ikävä ei siitä miksikään muutu, vaikka nuoremman kuolema aina tuntuukin traagisemmalta. Tänä syksynä kuoli myös entinen kaverini nuoruudestani, ikäiseni mies, perheenisä. Viime lauantaina ystäväni saatteli haudan lepoon isotätinsä. Vähän vanhempi ystäväni, isäni ikäluokkaa, elelee maapallon toisella puolen elämänsä raskaimpia hetkiä saattohoitaessaan aviomiestään, jonka elinpäiväennuste annetaan nyt päivissä, max viikoissa.

Tiettävästi maapallolla kuolee ihmisiä noin kaksi sekunnissa (1,8 täsmälleen ottaen World Death Clockin mukaan). Jollakin todennäköisyydellä osa niistä väkisinkin osuu ihmisiin, jotka tunnen. Jokaisen tuttava- ja lähipiiriin luulisi niitä silloin sun tällöin sattuvan. Silti voi mennä pitkiä aikoja ilman lähipiirin tai edes tuttavapiirin kuolemia. Ja sitten kun se ensimmäinen tapahtuu, yhtäkkiä ihmisiä tuntuu kuolevan oikealta ja vasemmalta.

Voihan se olla niinkin tietenkin, että kun itse elää surun keskellä, sitä kiinnittää enemmän huomioita myös toisten suruihin. Niihin, jotka eivät normaalisti juuri koskettaisi. Oman surun keskellä jokainen suruviesti tuntuu suuremmalta, vaikka kyseessä olisi henkilö, jota ei ole koskaan tavannutkaan. Ystävän isoisä. Tuttavan ystävä. Sitä tuntee valtavaa empatiaa ketä tahansa kohtaan, joka on läheisen menettänyt.

Kuolema on oikeasti osa elämää. Me synnytään, me eletään, me kuollaan. Kuka kuinkakin pitkän taipaleen täällä kulkee. Toiset eläessään kieltävät järjestämästä mitään surujuhlia itselleen, sillä eihän kuolemaa surra tarvitse. Juhlahan se on, matkan päättymisen, maaliin pääsemisen juhla. Oma äitini kuului näihin. Ymmärrän ajatuksen toisaalta, mutta toisaalta on vähän väärin kieltää jäljelle jääneiltä se luonnollinen sureminen. Ei muistotilaisuuden tarvitse synkistelyä toki olla, mutta aika vaikea se on alkaa juhlia läheisen kuolemaa.

Hautajaiset suomalaisittain ovat pitkälti sellainen kivikasvoisten paraati. Surun ilmaisu, itkeminen, etenkin muiden nähden, on monelle kovin vaikeaa. On oikeastaan aika hassua, että iloisia ja positiivisia tunteita on niin helppo näyttää – ei kukaan häpeä nauraa muiden läsnä ollen. Ei suru ja itku ole sen epänormaalimpia tunteita. Niitä kuitenkin pidetään hyvin yksityisinä. Surussa ihminen on haavoittuvainen.

Luin tänään Hesarista dokumentaristista, joka ryhtyi vatvomaan tunteitaan. Hänet oli lapsuudenkodissa opetettu ajattelemaan aina positiivisesti, olemaan onnellinen taputtelemalla vaikeat asiat ja negatiiviset tunteet maton alle. “Kaikki on ihan hyvin.” Se on johonkin rajaan asti ihan hyväkin, joka kärpäsestä ei tarvitse tehdä härkästä eikä jokaiseen pahaan mieleen tarvitse jäädä vellomaan. Negatiivisia tunteita ei silti pidä padota, jättää käsittelemättä, jättää tuntematta, sillä ne ovat aivan yhtä arvokkaita ja tarpeellisia kuin positiivisetkin. Elämään kuuluu kumpiakin.

Välillä tuntuu raskaalta. Välillä lyhyen ajan sisällä tapahtuu liikaa. Välillä ympäriltä kuolee liian monta ihmistä. Aika aikaa kutakin, sanoi äitini. Välillä paistaa aurinkokin.