Suru

Se on puristava tunne rintakehässä. Hämmentynyt mieli. Epämääräinen tunne, ettei kaikki ole hyvin. Näkymätön voima, joka painaa hartiat lysyyn. Kuumottava paine päässä. Silmissä ja kasvoissa tunne, kuin olisit juuri itkenyt tuntikausia – vaikket juuri silloin itkenyt olisikaan. Lohduton katse silmissä. Kyyneleet herkässä. Kun sadekin tuntuu lohdulliselta – taivaskin itkee kanssani. Irrationaalinen tunne, että tänään(kin) pitäisi olla kansallinen surupäivä – miksei liput ole puolitangossa? Miksi kaikki ovat kuin kaikki olisi hyvin?

Se valtaa kaiken. Sen ohi on vaikea ajatella. Tuntuu pyhäinhäväistykseltä joutua keskittymään sellaisiin merkityksettömiin asioihin kuin vaikkapa ruuanlaittoon tai kaupassa käyntiin. Se on halu huutaa kirkkojen katoilta: “Ettekö te tiedä että…!” Tunne siitä, että maailma on jotenkin murtunut eikä voi enää koskaan olla entisensä. Ettei se enää koskaan voi olla ehjä. Koska jotain on mennyt rikki. Jotain puuttuu. Sydämessä on sen kokoinen aukko. Aukko, jonka täyttää vain suru. Tekisi mieli vain käpertyä sohvan nurkkaan tai peiton alle ja puristaa tyyny rintaa vasten.

Joskus aikoinaan teologiaa opiskellessani opiskelin suruakin. Suruprosessin vaiheita ja miten auttaa surevaa. Surun ymmärtää todella vasta kun suree itse. Apua voi silti antaa sellainenkin, joka ei ole suurta surua kokenut. Tärkeintä on olla läsnä, kuunnella, aistia, ymmärtää, mitä sureva kaipaa. Millaista olemista, millaista lohtua. Puhumista? Itkemistä? Hiljaa yhdessä olemista? Tyhjiä lohdutuksen sanoja on turha tuputtaa. Kyllä, suru vie aikansa, siitä pääsee yli ja läpi, ajan myötä se helpottaa. Sureva ei kaipaa kuulla sitä. Sureva tietää sen. Sureva haluaa tukea juuri nyt, kun tuntuu niin pahalta, että rinta tuntuu räjähtävän ihan kohta.

Suomen mielenterveysseuran sivuilta löytyvän runon sanoin:

Surressa puhuminen helpottaa.
On lupa olla hiljaa, kun haluaa.
On lupa itkeä, kun itkettää.
On lupa olla sellaisten ihmisten seurassa,
joiden kanssa kokee olonsa turvalliseksi.
On lupa surra omalla tavallaan.
On lupa hakea apua.
On lupa pysyä omana itsenään.

Viime vuosien aikana olen tutustunut suruun jälleen omakohtaisesti. Vähän liiankin kanssa. Suru, pelko. Ne ovat sellaiset toverukset, jotka kulkevat käsikkäin. Suru, välinpitämättömyys. Kun ei jaksa enää välittää, mitä ympärillä tapahtuu. Kun ei jaksa muuta kuin käpertyä oman mielensä sopukoihin, etsimään lohtua jostain. Mistä? Kun kouristuksenomaisesti tarkertuu siihen viimeiseen pieneen oljenkorteen, joka yhdistää menetettyyn. Kun joka hetki sielun syövereissä kytee pelon siemen. Mitä seuraavaksi? Kenet tai mitä seuraavaksi menetän?

Kukin käsittelee surun omalla tavallaan ja sen suuruudesta riippuu surutyön raskaus ja millä voimalla se hyökyy ylitse. Yleistäen suruprosessi etenee vaiheittain näin:

Shokkivaihe – se aika, jolloin ei osaa edes ymmärtää menetystä. Rationaalinen mieli tietää, tunteet ja alitajunta eivät ole mukana. Shokkivaihe voi purkautua rajuna itkuna ja raivona jopa, tai täydellä turtuudella.
Reaktiovaihe – kun menetys lävistää tajunnan ja on aika alkaa työstää, mutta mieli ei vielä oikein kykene siihen. Yksi täyttää elämänsä puuhalla, ettei vain ehtisi ajatella. Toinen puhuu ja puhuu ja puhuu, kaikille, jotka jaksavat kuunnella, toistaen tapahtumaa mielessään ja ääneen, pääsemättä kuitenkaan oikein tunteidensa äärelle. Kolmas on ehkä jostain siltä väliltä. Suurin osa lienee jostain siltä väliltä.
Käsittelyvaihe – pakonomaisen reaktion väistyttyä on aika alkaa oikeasti käsitellä surua. Joku puhuu, joku kirjoittaa, joku katsoo valokuvia katsomasta päästyäänkin, joku antaa alitajunnan hoitaa asian.
Sopeutumisvaihe – kipu väistyy ja elämä uudessa tilanteessa alkaa muovautua ja muotoutua. Moni suru ei kokonaan poistu milloinkaan, mutta sen läsnäoloon sopeutuun. Elämään sen kanssa, sen aiheuttajan kanssa, sopeutuu. Puoliso on poissa. Vanhemmat ovat eronneet. Äitiä ei enää ole. Elämä jatkuu silti.

Aika yksinkertaistettuhan tuo noin on. Useimmiten vaiheet sekoittuvat, ihminen kulkee niiden väliä suvereenisti pitkäänkin. Erilaiset surut myös tulee käsiteltyä eri tavoilla. Kanejani aikoinaan itkin vuosikaudet – ei, sitäkään surua ei millään muotoa pidä väheksyä, lemmikin menettämisen surua. Vanhempieni eron jälkeen olin pitkään vihainen koko maailmalle. Äitini kuoltua itkin ja huusin Maspalomasin hiekkadyyneillä, minkä jälkeen siirryin käsittelemään sitä enempi alitajuisesti. Äitini on unissani yhä liki joka yö. Isoäitini? Itken yhä harva se päivä. Käyn läpi kuvia, luen tekstejä, muistelen. Haluaisin vain kirjoittaa ja kirjoittaa ja kirjoittaa hänestä.

Erilainen surutyö ei millään tavoin luokittele surua isommaksi tai pienemmäksi. Se on vain erilaista. Ja se tekee olon raskaaksi, kunnes se tasaantuu ja suru painuu taka-alalle ja elämä löytää uuden uomansa.

Juuri nyt vielä kaipaan isoäitiäni niin että sydän rinnassa repeää.