Sinirusettiseura iloitsee

Silloin kun olin nuori, katselin isoäitini kanssa musikaaleja ja tv-sarjoja joista jäi hyvä mieli. Happy Days, Mary Poppins, Sound of Music, Bringin up Baby, Swing Time, Sabrina, Singing in the Rain… Ja tietnkin niitä saksalaisia dekkareita, joiden saksa kuulosti minusta niin säksättävältä ja rumalta, että valitsin koulussa B-kieleksi mielummin kauniin melodisen ranskan. Jossain vaiheessa matkan varrella, lukioaikanani kait, isoäitini tutustutti minut myös Sissi-elokuviin. Noihin romantisoituihin elokuviin Itävalta-Unkarin keisarinnan tarinasta. Sissi oli Baijerista ja puhui pehmeämpää ja kauniinpaa saksaa kuin dekkarisarjojen etsivät. Päätin yliopistossa antaa saksallekin mahdollisuuden ja luin sitä pari kurssia. Osaan tilata ruokaa ja taksin.

Kielivalinnat sikseen, noissa Sissi-elokuvissa, tai ainakin siinä ensimmäisessä (joka ruokki nuoren tytön romantiikannälkää niitä kahta jälkimmäistä paremmin – niissähän Sissi jo oli naimisissa!) oli tuo vanha keisari, Franzin isä, muka-seniili, jottei tarvitsisi vaimonsa kotkotuksia kuunnella. Aina sopivaan väliin ukkeli heitti: “da bravo!”. Se jäi minulle lentäväksi lauseeksi pitkäksi aikaa. Se löytyy myös sangen monen päiväkirjamerkintäni lopusta. Kuten myös tuo Sinirusettiseura iloitsee (piste).

Sinirusettiseuralla ja Sissillä ei sitten muuta tekemistä keskenään olekaan. Tai ehkä sittenkin on. Sillä Sinirusettiseura on vanhan Valentin Vaala -elokuvan punainen (sininen) lanka, ihan siinä valeavioliiton kantapäillä. Elokuvahan on siis Mieheke. Tilasin sen viime viikolla filmihulluleffakaupasta, jossa näyttää olevan ihan kohtalainen valikoima vanhaa kotimaista. Harmillisesti tosin useimmat haluamani elokuvat näyttäisi olevan paketoitu 4 elokuvan paketteihin, joissa on yksi hyvin tunnettu ja kolme tuntemattomampaa elokuvaa. Yksi hyvä ja kolme joista en joko tiedä, tai jotka ei niin kiinnostakaan.

Musikaaleja- vanhoja MGM-musikaaleja olen kerännyt jo pitkään. Maltillisesti. Viime aikoina olen enenevissä määrin huomannut kaipailevani noita vanhoja kotimaisiakin. Yksi Suomisen Olli minulla on hyllyssäni ja nyt tuo Mieheke, jonka eilen illalla sitten katsoin. Listallani olisi myös ainakin Vaimoke, Katupeilin takana, Syntipukki, Rakas lurjus, Kulkurin valssi, On lautalla pienoinen kahvila, Kaivopuiston kaunis Regina, Hilmanpäivät, Isän vanha ja uusi ja sitten kun vielä muistaisi, mikä leffa se oli (vai oliko juurikin tuo Isän vanha ja uusi?), joka paljolti tapahtui Helsingin saaristossa, josta ajelivat ainakin joku kerta Kulosaaren Kasinolle (vai Katajanokan? kun ei vaan voi muistaa enää!).

Kotimaiset elokuvat kuuluivat niinikään lapsuuteeni ja nuoruuteeni. Nimenomaan nuo vanhat ihastuttavasti ylinäytellyt suorastaan koomisen dramaattiset elokuvat – sitten 50-luvun ei ole motakaan kotimaista leffaa tehty, joista voisin sanoa tykänneeni; poikkeuksina Talvi- ja Jatkosodasta kertovat elokuvat kuten vaikkapa Hylätyt talot, autiot pihat ja Rukajärventie. Isäni kanssa lapsena ja nuorena katsoin vanhan kotimaisen jos toisenkin – Pekka Puupäät, Ryhmyt ja Romppaiset (mm. Jees ja just), Suomisen Ollit, kaikkikin edellisessä kappaleessa mainitut ja monen monta muuta tukkijätkää ja muuta Tauno Paloa ja Ansa Ikosta. Heinäpeltoromantiikkaa, pehtooreita ja väärinkäsityksiä.

Faijalla on laaja kokoelma ko. elokuvia – VHS:inä. Samoin kuin isoäidilläni niitä alkuun mainittuja. Minulla ei sellaista laitetta ole ollut kotonani sitten avioeron, joten ei niitä oikein faijalta auta lainata. Kun siis pakottava tarve nähdä jokin noista vanhoista leffoista iskee, ei se auta kuin tilata DVD (ei niitä BlueRayksi ole taidettu tehdä, ei niiden laatu riitä). Pakottavina tarpeina on hyllyyni jo ilmestynyt leffa jos toinenkin. Enimmäkseen noita ensinksi mainittuja jenkkiviihteen helmiä, sillä niitä saa hiukan kotimaisia helpommin, Amazonista. Viime aikoina olen suunnannut katsettani yhä enenevissä määrin noihin vanhoihin kotimaisiin maalaisromanttisiin hassuihin elokuviin.

Vaimoke perustuu Hilja Valtosen samannimiseen romaaniin. Mieheke on samaiselta kirjailijalta tilattu elokuvakäsikirjoitus, Vaimoke-elokuvan suosion innoittamana. Nuorna tyttönä, leffat nähtyäni kävelin vaihteeksi kirjastoon ja lainasin kaikki löytämäni Hilja Valtosen kepeät romanttiset kirjat, ainakin Vaimokkeen, sekä Nuoren opettajattaren varaventtiilin (joka suuresti ilahdutti minua, ahkeraa päiväkirjankirjoittajaa). Olen vähän sucker for old movies and books. Rakastan sitä viatonta kepeää huumoria jostain sieltä viime vuossadan alkupuoliskolta. Hilja Valtosia, vanhoja Anni Polvia, kirjoja kuten Kommelluksia kartanossa sun muita, joista olen aiemminkin kirjoitellut.

Viimeisin kirja, jonka juuri luin (ennen sitä novellia, jonka olen jo melkein loppuun lukenut), oli vanha brittikirja, Three Men in a Boat. Se oli monin paikoin oikeinkin hauska kirja, mutta minun ADD:ni oli koetuksella toisinaan, pitkällisten tarinointien kanssa.

Hilja Valtosia voisi lukea taas. Voisihan sitä lukea taas vaikka mitä. Raija Harjunkin tuotantoon (mm. Rakas kiukkupussi, joka jotenkin tupsahti mieleeni, kun yritin muistella elokuvan Rakas lurjus nimeä) uppouduin silloin lukioikäisenä – vähän tuoreempaa kotimaista viihdettä se. Maailmaassa on niin paljon kirjoja ja niin vähän aikaa, etten yleensä – enää nykyään – lue samaa kirjaa kahta kertaa. En ehdi! Nytkin lukulistallani on monta kymmentä kirjaa (siis odottamassa, että tilaan ne Amazonista Kindleeni, sillä en minä niitä kirjastosta saa, siirryttyäni toistakymmentä vuotta sitten lukemaan lähes pelkästään englanninkielistä kirjallisuutta. Lähes. Onhan tässä viime vuosina tullut luettua hyllystä Veikko Huovisen elämäkertaakin – Huovisen tuotantoakin olen meinannut alkaa lukea. Se löytyisi kokonaisuudessaan isäni hyllystä.

Ja on tuossa kirjahyllyssäni Dan Brownien ja David Gibbinsien päällä neljä tuollaista ihastuttavaa vanhaa romskua, jotka löysin tämän talomme sivuvarastosta raivatessamme sinne kamoillemme tilaa. Tädin jäämistöä, jota ei kukaan perillisistä (tai se ainoa perillinen?) ollut arvostanut. Minä arvostin. Kävin kirjapinot läpi ja poimin sieltä maltillisesti (ensihätään) neljä kirjaa luettavakseni. Lisääkin siellä on, jos ja kun ehdin. Sitä luettavaa tässä maailmassa vaan on niin paljon! Valintoja, valintoja.

WP_20151004_001

Oho, mitenkäs tämä elokuvista kirjoihin kääntyi? Valtosesta kait. Viihdettä viihdettä. Ja vaikka tässä nyt noista leffoista aloitin, oikeasti luen monin verroin enemmän kuin katselen elokuvia. Monesti myös luen sen, mitä olen elokuvana nähnyt (jos pohjalla on oikea kirja, eikä kirjaa ole kirjoitettu leffan pohjalta). Kuten nyt vaikka tuo Vaimoke, joka jotenkin on tämän kaiken keskiössä.

Sinirusettiseura iloitsee. Piste.