Ruuhkaa Nuuksiossa

“Let’s go out somewhere today,” ehdotti mies aamulla. “Ok, where you wanna go?” kysyin. Ulkoilu yleensä sopii minulle – mieluummin lähden jonnekin dalsimaan yhdessä kuin kökitään himassa ja sitten käyn yksinäni heittämässä pitkähkön koiralenkin. “Get yourself ready, we’re going to Nuuksio,” komensi mies ainokaista kotona ollutta teiniä; kaksi kolmesta oli mummillaan isänsä kanssa. Teini nurisi ja rutisi, mutta teki  kuten käskettiin. Pakattiin eväät reppuun – eilisen sushin jämiä, makkaraa, koiranherkkuja, muutama Oreo ja vesipullot ihmisille ja koirille – ja huristettiin Nuuksioon.

Ensimmäinen etappi oli luontopolun pää jossain siinä matkalla kohti Nuuksion varsinaisia ulkoilualueita. Kuljettiin vähän matkaa polkua pitkin, mentiin off-trail, kiivettiin kukkulalle ja käytiin katselemassa pientä suolampea. Koirat sai puolukkatahroja koipiinsa pomppiessaan mättäillä puolukan- ja mustikanvarpujen seassa. Aurinko paistoi puolipilviseltä taivaalta, ajomatkan rankkasateesta ei ollut enää jälkeäkään. Sateenkaartakaan ei nähty.

Jatkettiin matkaamme kohti Kattilaa. Pari kilsaa ennen meidät pysäytti joku park ranger, käski kääntyä takaisin. Parkkipaikka kuulemma liian täynnä autoja, ei enää mahdu ja siellä ei ole tilaa kääntyäkään. Teini takapenkiltä mumisi: “This is a sign that you shouldn’t have dragged me with here with you!” En ole eläissäni nähnyt Nuuksiota niin täynnä autoja. Kaikkialla. Kaikki parkkialueet tupaten täynnä, ihmisiä kuhisi kuin muurahaisia minne tahansa katsoikin. Käännyttiin Haukkalammelle; vakaasti uskoin, että sieltä löytyy parkkipaikka. AINA on löytynyt. “Yeah, but then the nuotipaikka will still be packed…” marisi mies. “Fine, ok, but let’s at least walk and see,” sanoin.

Haukkalammelta löytyi parkkipaikka juuri sieltä lähimmältä parkkialueelta, mistä paikka on löytynyt aina ennenkin. Siinä vieressä oli pari maijaa ja meitä vastaan tuli poliisi, kun käveltiin kohti ulkoilumajaa. Ohitettiin poliisien mönkkäri, jolla olivat tuoneet paikalle moottoroidun kumiveneen, jota toinen poliisi paraikaa ohjaili kohti ulkoilumajan rantaa. Alkoi ripottaa vettä. Sateen yltyessä jäätiin joksikin aikaa värjöttelemään ulkoilumajan räystään alle. “They’re looking for that missing girl – or woman – here. Her cell phone was last tracked to this place,” mies selitti. Muistin lukeneeni siitä. Toinen poliiseista tuli parkkikselta hihnassa malttamattomana riuhtoneen ruumiskoiran kanssa.

Poliisit hörppäsivät kahvit, me jatkettiin matkaa sateen ripotellessa, ja Meggien kinutessa moikkaamaan poliisikoiraa. Ei, ei päästetty ;) Siitä on ollut pari tovia, kun viimeksi olin tuolla Haukkalammella ja muistin sitten siinä sateessa väärin, että siinä pienessä saaressa olisi nuotiopaikka. Käveltiin saareen ja käännyttiin samantien takaisin, kun muistini palasi pätkittäin. Mies olisi ollut valmis palaamaan autolle, tulemaan himaan, mutta minä en sellaista ottanut kuuleviin korviini. “We came here for an outing. It’s becoming a nouting. I want an outing. Come on!” Johdatin miehen ja teinin ja koirat padon ohi ja ylös jyrkkää mäkeä, notskipaikalle.

“See. It’s impossible to grill any sausages there, there’s no space,” miehen ulkoilufiilis taisi jo olla tiessään. Pyörittiin siinä hetki, kuvailin peilityyntä lampea ja huokaisin: “Ok, let’s walk to that other one, I didn’t see too much traffic on that trail.” Palattiin risteykseen, ja käveltiin toiselle nuotiopaikalle. Sade oli kutakuinkin jo lakannut, aurinko pilkisteli pilvien lomasta. Silläkin nuotiopaikalla oli väkeä, muttei ihan niin paljon. Laskin repun selästäni ja kuvailin jälleen vähän. Melkin meinattiin istua siihen notskille, kun huomasin, että hivenen kauempana olleesta katoksesta oli väki kaikonnut melkein kokonaan, joten mentiin sinne.

Kaivoin esiin sushit, makkarat ja koirien herkut. Napsittiin teinin kanssa sushia samalla kun mies paistoi makkaroita. Poliisivene surrasi siihen lahdenpoukamaan, koira kokassaan. Pienlentokone oli pörrännyt taivaalla vähän aiemmin, lähtiessämme kuulimme helikopterin säksätyksen. “They might search here for days, and the girl may not even be here!” Jep. Toivottavasti tyttö löytyy. “A pretty grim job that is, searching for a girl’s body,” tuumasin. Pohdittiin erilaisia skenaarioita, mitä tytölle oli voinut käydä. Onhan noita vaihtoehtoja.

Ajeltiin kotia kohti, ulkoilusta väsyneinä, minä ainakin vähän viluisenakin. Koirat lepäilivät reporankoina. Kännykkäni soi. “Missä sä oot?” kysyi tosikoinen, ärsytys äänestä kuultaen. “Autossa.” Missä [siskopuoli] on?” “Autossa” “Missä [isäpuoli] on?” “Autossa.” Minua nauratti jo, samoin teiniä takapenkillä. “Missä koirat on?” “No täällä autossa! Ollaan oltu ulkoilemassa.” “Me ollaan täällä oven takana,” selvitti kimmastunut tosikoinen. “Eikä teillä ole avaimia,” jatkoin, sillä juuri viisi minuuttia aiemmin oli mielessäni käväissyt häivähdys ajatuksesta, ettei tytöt ehkä tajunneet ottaa avaimia mukaan. Ehkä nyt jo oppivat?

En tiedä muista, mutta minä nautin ulkoilusta sateesta ja poliisioperaatiosta huolimatta, ja paistoihan se aurinkokin välillä. Luonnonrauhaa väkijoukoistakin huolimatta.

PhototasticCollage-2015-09-20-20-14-09