Pendolinossa pehmeää päivääni

Olisikohan se ollut toissapäivänä, kun vastasin johonkin hänen kysymykseensä kuivakan huumorini mukaisesti jotain varsin päivänselvää ja mies totesi: “you are Captain Obvious”? Muistan mutsinkin joskus sanoneen minulle samaa. Senkin uhalla jälleen kerran totean: en ole aamuihminen, enkä tykkää junista (vähän understatement, sillä oikeasti kai lähinnä inhoan junia). Tänä aamuna silti työreissu Tampereelle kutsui, ja viime perjantain väsyneen kotimatka-ajon “innoittamana” päätin mennä junalla, Niin paljon kuin autoani rakastan, huonossa kelissä väsyneenä yksin ajaminen ei ole mielekästä puuhaa.

Eilen oli vähän vaikea päivä sekä teinin että esiteinin kanssa, ilta oli yhä vääntöä etenkin tosikoisen kanssa. Lopulta köllin tytön vieressä melkein puoli yhteentoista, annoin tyttären purkaa mieltään, kun viimein sai juteltua asioista, jotka on painaneet mieltä jo muutaman päivän. Omaan sänkyyni kömpiessäni muistin, etten ollut aamuksi junalippuakaan vielä ostanut, joten avasin VR:n verkkokaupan iPadillani. Ihan jees siihen saakka, kun koitin valita istumapaikan. Flash! Die, Flash! Mies ojensi silloin minulle MacBookinsa ja tein varauksen sillä ja tilasin liput (meno-paluu, saman tien) kännykkääni. Parit plinkututkset kertoivat lippujen tipahtaneen kännykkääni.

Asetin herätyksen klo 5:40 ja nukahdin autuaaseen uneen miehen kainalossa. Noin klo 3:30 havahduin unestani ajatukseen: “unohdin ottaa lipuista kuitin”. Maksoin ne firman kortilla, mutta samapa tuo, vaikka olisin omallani maksanut, matkalaskuun sen tarvitsen kuitenkin. Aamulla tätä ääneen puhuin, ja mies sanoi, että on se siinä kännykkälipussakin. Juu, tekstarissa, Ehkä pitää ottaa siitä screenshot ja lähettää sähköpostiini. Tai sitten koitan Tampereen asemalla pyydellä kuittia asiakaspalvelusta. Minulla on aikaa sekä mennessä että palatessa, uskoisin. Äkkiseltään en tässä löytänyt VR:n sivuilta keinoa hankkia lipuistani kuittia jälkeenpäin (kun en ole rekisteröitynyt Veturiin).

Nukuin vähän levottomasti siitä sitten viimeiset pari tuntia, heräten sitten 5:25 ensimmäisen kerran. Päätin vielä ummistaa silmäni ja koittaa nukkua sen vikan vartinkin, mutta mieleni oli jo levoton. Lopulta nousin viisi minuuttia ennen kellon soittoa, otin kännykkäni mukaan aamutoimiini ettei se yksinään siellä soi, ja aloin valmistatutua lähtöön. Aikaa minulla oli, kahviakin kaipasin, mutten todellakaan ollut riittävän hereillä laittaakseni cappucinoa, enkä arvannut espressoa kipata tyhjään vatsaan. Vaatteet päälle, meikit naamaan, lasi tuoremehua, hetki koirien rapsuttelua ja miehen kanssa jutustelua ja oli aika vetää saapasta jalkaan ja kutsua taksi.

Tekstaritaksi toimii aina yhtä nopeasti ja luotettavasti. Ihan huippu. Tekstarin lähettämisestä ja saman tien tulleesta vastauksesta oli kulunut vain pari minuuttia, kun kävelin alas meidän pihatietä ja taksi kurvasi paikalle. Avasin oven ja olin astumassa taksiin, kun tajusin käsilaukkuni puuttuvan. Pyysin taksia odottamaan ja ravasin hakemaan sen himasta, säikyttäen juuri alakertaan tassutelleen unisen keskimmäisen pahanpäiväisesti. Palasin taksiin, pyysin viemään minut Tikkurilan juna-asemalle ja taksin rullatessa liikkeelle muistin etten ollut ottanut iPadiani mukaani, kuten olin suunnitellut. Jeh.

TIkkurilassa maksoin taksini (ylltyksekseni jopa musitin kortin pin-koodin) ja nousin todeten ääneen, että no nyt on sekä käsilaukku että läppärireppu mukana. Taksi kurvasi paikalta ja minä huomasin jättäneen lapaseni taksiin. Koitin huitoa, mutta eihän se taksisuhari peruutuspeiliinsä katsonut. Seinään nojaillut mies katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan. “Lapaset jäi taksiin,” selitin ja kiipesin kaiteen yli ja lähdin kohti laitureita. Tsekkasin screeniltä, että kyllä, junani lähtee laiturilta kaksi, aivan kuten enempikin junalla matkustava mieheni oli minulle sanonut. Suuntasin kulkuni sinne, toinen käsi syvällä takin lämpimässä taskussa, toinen naputellen miehelle tekstaria lapasista.

Aina järkevä mieheni käski minun soittaa kuskille. Kuitissa kuulemma puhelinnumero. Toden totta. Ja soitinkin. Kuski oli jo tiessään, kuten tiesinkin, mutta lupasi yrittää jossain välissä tiputtaa lapaseni postilaatikkoomme. Mies kehotti ostamaan Tampereen Stockalta uudet. Ehkä sitten kotimatkalla. Nyt aamulla ei taida Stocka vielä olla auki, kun ysiltä pitäisi olla jo asiakkaalla.

Tämä alkaa muistuttaa muutaman yön takaista untani, missä olin Tampereella ja menin jostain syystä sisälle Pendolinoon, joka oli matkalla Ouluun. Juna lähti, ja hädissäni hyppäsin junasta ulos sen vasta ollessa rullaamassa liikkeelle. Päädyin toiseen junaan ja huomasin jättäneeni kaikki tavarani – läppärilaukun, käsilaukun, kännykän, kaikki – siihen Oulun junaan. Tämä toinen juna hyppäsi raiteilta ja suistui suohon. Minä lainasin konnarin puhelinta ja tajusin, etten muista mitään numeroita ulkoa, joten en saanut soitettua kuin esikoiselle (jolla käytössä oma vanha numeroni, jonka satunnaisesti jopa muistan oikein vielä). Monen vaiheen jälkeen uni päättyi onnellisesti: pääsin kotiin, sain tavarani takaisin ja koko Tampere upposi Näsijärveen. Ihan totta!

Nyt istun täällä Pendolinossa, oikeassa vaunussa (extra-luokassa), väärällä paikalla (varaamallani paikalla istuu joku muu, mutta ei sen väliä, sillä se paikka oli selkä menosuuntaan, sillä en tajua näitä junajuttuja ollenkaan), mukillinen ihan mukiin menevää Kulta Katriinaa mahassani. Mukin kyljessä lukee “Pehmeää päivääsi”. Pakko myöntää, että se oli pehmeää ja hyvää kahvia. Makuun saattoi vaikuttaa myös helpotus siitä, että olin viimein löytänyt sinne, minne pitikin.

Nousin Tikkurilassa junan ensimmäiseen vaunuun, sillä lipussani luki Vaunu 1, Paikka 23, Vastakkaiset paikat. Hämmennyin, kun paikka 23 olikin selkä menosuuntaan ihan tavallinen paikka. Eikä vaunussa ollut sitä kahvia, jota mies oli sanonut extraluokasta löytyvän. Istuin jollekin satunnaispaikalle odottelemaan konnaria kysyäkseni apua, avasin läppärin ja kirjoitin turhautuneen status-päivityksen Facebookkiin. Mies vastasi siihen, että extra-luokan ovissa kyllä lukee niin, joten totesin, että ehkäpä lähden vähän kävelemään ja etsimään.

Seuraavassa vaunussa jo törmäsinkin konnariin, todettuani olleeni vaunussa 6. Näytin lipun ja sanoin ääneen, että taisin olla ihan väärässä päässä junaa, joten olen tässä matkalla… Konnari valisti minua, että vaunu yksi on aina Helsingin päässä. Kiitin ja totesin, etten juuri junilla matkusta joten olen vähän hukassa. Ympärillä istuneet kanssamatkustajat katsahtivat minuun pieni hymynkare kasvoillaan. Sääliä? Empatiaa? Huvittuneisuutta? Kuka tietää, en jäänyt asiaa pohtimaan vaan jatkoin matkaani kunnes löysin vaunun yksi, paikan kasvot menosuuntaan ja sen kahvin. Pistinpä elämän risaiseksi ja söin yhden kanelikeksinkin.

AdobePhotoshopExpress_e5922cf8c2854bc2b398e82512b6cef5

Kaipa minä vähitellen alan olla hereillä. Ja jollen, viimeistään kai herään kun kävelen asemalta asiakkaalle. Google mapsin mukaan matkaa on kilometrin verran, joten en minä mitään takseja ala ottaa. Kädet lämpöisiin taskuihini ja menoksi. Raitis ilma on hyvästä. Päivän kommellukset saisivat olla nyt tässä, kiitos.