Normipäivä

Uneeni sekoittu kännykän herätyksen vaativa pirinä, lävistäen hitaasti tajuntani. Herään kylmässä makuuhuoneessa, lämpimän miehen ja lämpimien koirien vierestä. Yöllä on ollut pakkasta, lämpötila makuuhuoneessakin laskenut. Mittari väittää siellä olevan 20 astetta lämmintä, mutta olen varma, että se valehtelee. Untuvapeitonkin alla paleleva kehoni sanoo, ettei asteita voi olla kuin korkeintaan 18. Katson ulos ikkunasta, vilkaisen ulkolämpömittaria. Maa on valkoisen huurteen peitossa, ulkona asteita -1,3. Ensimmäinen pakkasaamu. Ajattelen untuvatakkiani ja lasten puuttuvia talvivarusteita: yksi tarvitsee uuden talvitakin, toinen talvikengät.

Teinit lähtevät kouluun yksi toisensa perään. Istun vielä sängyssä läppäri sylissäni, cappucinoani hörppien. Yritän orientoitua alkavaan työpäivää. Uutisia, sähköposteja, työlistan tarkistus. Nousen pukemaan, käytän koirat ulkona. Niillekin pitää jo pukea neuletakit päälle. Etsin untuvatakkini varastosta. Talvikengät saavat vielä odottaa.

Maa rahisee jalkojen alla. Aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta. Mietin, kuten joka syksy vetäessäni talvitakin päälleni ensi kertaa, miten selviän taas yhdestä talvesta. Miten selviän pitkästä kylmästä ja pimeästä, kun jo parissa pakkasasteessa untuvatakki hädin tuskin pitää lämpimänä. Päätän, jälleen, kaivaa esiin kevyemmän välikausitakkini päivän lenkkejä varten. Pakko kai se on vähän palella, karaista itseään, että talvesta selviää hengissä.

Kotona ruokin koirat, hylkään ajatuksen omasta aamupalasta. Jugurttihörppy saa riittää. Syön sitten lounasaikaan. Laitan itselleni mukin teetä ja siirryn olohuoneeseen päivän varsinaisten työtehtävien ääreen, koirien käpertyessä aamupäivätorkuilleen kylki reidessäni kiinni, koira kummallakin puolen. Olkkarissakin on kylmä, etsin lattialle pudonneiden tyynyjen seasta batamantan – hihallinen peitto – johon kietoudun ensimmäistä kertaa tänä syksynä. Siihen tarttuneet koirankarvat kutittavat puseron läpi. Varpaita paleltaa villasukista huolimatta. Vedän verhoja kiinni auringonsäteiden häikäistessä näyttöni. Kaipaan kesää.

Lounastauolla vedän jälleen koirille villurit niskaan. Itselleni valitsen sen kevyttoppatakin. Onhan lämpötila jo noussut plusasteille ja aurinkokin paistaa. Arvelen pärjääväni ilman sormikkaita sillä takin hihansuut tulevat pitkälle käsien päälle, ikäänkuin kynsikkäiksi. Jo alkumatkasta kadun olettamustani; sormiani paleltaa. Jatkamme kuitenkin matkaa, tehden sellaisen reippaan parinkymmenen minuutin lenkin. Hengitys käy hankalaksi ja tajuan unohtaneeni jälleen aamukortisonin. Loppumatkasta pelkään jo sormieni putoavan matkan varrelle, mutta kotipihassa aurinko sulattaa kohmeiset näpit.

Raikkaan ulkoilman jälkeen sisälläkin tuntuu lämpimältä. Laitan silti itselleni toisen kupin teetä, lounasruisleivän kyytipojaksi. Palaan koneeni ääreen leipineni ja teemukeineni. Working lunch, as usual. Hätistelen koirankuonoja leipääni norkumasta.

Iltapäivä soljuu eteenpäin. Asentelen Gittiä ja VisualStudioa koneelleni, vastailen sähköposteihin. Teinit valuvat koulusta kotiin ja lähtevät taas harrastuksiinsa. Tai nuorin lähtee, vanhimman vien viiden aikaan minä, ja keskimmäisellä ei tiistaina harrastuksia olekaan. Koirat torkkuvat iltapäivätorkkujaan, sohvalla, vieressäni, kuten aina. Mietin jälleen, miten mukavaa joskus olisi olla koira. Batamantakin löytää tiensä taas päälleni.

Mies tulee töistä kotiin. Laitan koirille päivällisen valmiiksi ja lähdetään esikoisen kanssa tallille. Jätän tytön sinne heppoja hoitamaan, menen itse Tokmanniin ostamaan koiranruokaa ja pullon Dieselin jäänestonestettä. Yöpakkaset on jo alkaneet, mutta huoltsikat myyvät yhä vaan kesä-dieseliä. Kerran on mies joutunut hinauttamaan tuon Mersun korjaamolle dieselin mentyä hyytelöksi; sen jälkeen tulee vähän varovaiseksi. Piipahdan myös Cittarissa ostamassa majoneesia ja vähän jotain muutakin. Tankkaan ja kaadan jäänestonesteet tankkiin (toisessa järjestyksessä) ja ajan tallin parkkipaikalle viimeistä tuntia kuluttamaan.

Juttelen tovin isäni kanssa puhelimessa, lopun aikaa luen. Sovittuun aikaan tallilta kävelee parkkista kohti tumma hahmo. Luulen häntä tyttärekseni, kunnes erotan hämärässä vaaleat kiharat. Tunnistan tytön kaverin. Nousen autosta juttelemaan niitä näitä, tytärtäni odotellessani. Siitä miten erehdyin, siitä miten on kylmä, siitä miten autoon piti laittaa pullo jäänestoainetta. En aina tiedä, miksi suustani putkahtelee kummallisia asioita. Lähdetään esikoisen kanssa liikkeelle, kohti Jumboa. Tehdään puolen tunnin täsmäisku Skopunkteniin, löydetään tytölle ne tarvitut talvikengät. Kahdet, kun tarkkoja ollaan.

Kotosalla keskimmäinen valittaa, että hänen talvitakkinsa on äidin luona ja tosikoinen valittaa, että hänen talvitakkinsa on liian pieni. Komennan molemmat mukaani varastolle, työnnän keskimmäisen käsiin toisen kevyttoppatakkini (joka on nykyisin minulle liian pieni), “ei se kamalan tyylikäs ole, mutta on se nahkatakkia lämpimämpi”, ja tosikoiselle annan vanhan untuvatakkini, sellaisen piukan anorakkimallin, jota käytin kun “olit pienempi kuin nyt”, täydentää tosikoinen. Juu, silloin juuri. “Ota, saat sen jos pidät siitä, lämmin se on ainakin.” Hassua, että talvi tulee joka vuosi, ja joka vuosi se yllättää. Vielä on muutama pari lapasia hukassa.

WP_20151006_004_edited