Lepää rauhassa, isoäiti

Supermummokaan ei elä ikuisesti. Omani veti viimeisen henkäyksensä tänä aamuna, puolentoista viikon taistelun jälkeen. Vanha kroppa ei jaksanut palautua leikkauksesta, vaan antoi lopulta periksi. Kaikki kävi niin nopeasti! Aivan liian yllättäen! Pari viikkoa sitten isoäiti vielä kiipesi landella polkua ylös ja alas, kävi järvessä uimassa, nautti auringosta ja linnunlaulusta. Nyt isoäitiä ei enää ole.

Kävin vielä isäni kanssa sairaalassa jättämässä viimeiset hyvästit. Silittämässä rakasta päätä, painamassa suukon rakkaalle otsalle. Jokin sopukka minussa odotti koko ajan, milloin hän avaa silmänsä ja hymyilee minulle. Jokin optinen häiriö välitti aivoihini valheellisen tiedon, että rintakehä vielä nousi ja laski aavistuksen. Ei noussut. Ei laskenut. Iho oli kylmä ja eloton. Isoäitini ei enää ollut siellä. Jäljellä oli vain kuori.

Hyvähän se vaan, isoäidin kannalta, että lähtö tuli nopsaan. Se se vasta hälle olisi suuri kärsimys ollut, virua sänkypotilaana pitkät ajat, pääsemättä ulos, luontoon, rakastamaansa järveen. Isoäiti kuoli lähestulkoon saappaat jalassa. Vielä minä eilenkin toivoin, että hän siitä vuoteesta vielä nousee, mutta sisimmässäni jo tiesin, että hänen taipaleensa pää oli tässä. Käytiin eilen tyttärieni kanssa häntä vielä katsomassa. Onneksi käytiin. Isoäiti jätti eilen jo meille hyvästinsä. Hän tiesi itsekin.

Silti se oli yhtä suuri shokki, kun puhelin aamulla soi ja katsomatta, vastaamattakin tiesin puhelun sisällön. Isä ei tainnut huomentakaan sanoa, kertoi vain, että isoäiti oli tovi sitten kuollut. Olisin halunnut olla siellä hänen kuollessaan, pitää kiinni hänen kädestään, mutta sitä ei tälläkään kerralla minulle suotu. Äitini kuoli tuhansien kilometrien päässä, isoäitini vain vartin ajomatkan päässä, mutta ei sieltä sairaalasta ollut kukaan isällekään soittanut, että lähdönhetki on lähellä. Soittivat vasta kun isoäiti oli jo poissa.

Sairaalasta lähtiessämme serkkuni tulivat vastaan ala-aulassa. Serkkutyttö kapsahti kaulaan, itkettiin hetki yhdessä. Isän kanssa lähdettiin käymään isoäidin kodissa, kuljettiin vähän eksyksissä talossa, jossa isäni kasvoi aikuiseksi, jossa minä vietin aikaa isoäitini kanssa vaikka kuinka paljon. Talo täynnä muistoja, silti yhtäkkiä niin vieras. Sen sielu, isoäitini, ei enää koskaan palaa sinne.

Kun ajattelen isoäitiäni, mieleeni tulevat kuuma kaakao ja nekut (ne sellaiset struuttaan tehtävät). Itse tehty lihakeitto ja hiivaleipä. Pullapojat rusinasilmineen ja -nenineen. Taatelipikkuleivät. Steppikengät ja kettuturkis. Kilisevä rannekoru. Vanha teddynalle, jonka nyt jo karvattomaksi kulunut maha aikoinaan oli haitari. Tee ja paahtoileipä appelsiinimarmeladilla. Lakupurkki, joka aina oli täynnä lakua, paitsi kun minä lähdin. Ahkerat liisat, joita meilläkin pihalla on, isoäitini tuomia.

Niin monta hyvää hetkeä, niin monta lämmintä muistoa. Isoäitini opetti minulle epäitsekkyyttä, rakastamista, pienistä asioista nauttimista. Isoäitini on aina ollut suurin idolini. Lapsena sain isoäidiltä lohtua ja sylin, johon painaa pääni. Miksei vielä aikuisenakin. Olen onnellinen, että sain niin pitkään pitää isoäitini, että sain olla hänelle läsnä hänen vanhuutensa päivinä niinkuin hän oli minulle. Jos jotain pitäisi katua, se on se, etten istunut viime yötä hänen vuoteensa vierellä. Mutta kun. Illalla oli vielä toivoa. Aamulla ei enää ollut isoäitiä.

Miten paljon häntä kaipaan! Miten tyhjältä ja kolkolta maailma yhtäkkiä tuntuu, maailma, jossa ei enää ole isoäitiäni. Lepää rauhassa, isoäiti! Elit pitkän hyvän elämän, kuolit rakastettuna.

Ammi_wtext