Karikon kosketus

Toisinaan Facebookissa kysellään niitä kirjoja, jotka erityisesti ovat koskettaneet tai tehneet vaikutuksen. Olen ennenkin pysähtynyt miettimään, mutten muista millaisia listoja olen saanut aikaan. Tänään kirjailin mielessäni tällaisen:

  • Colleen MacCullough – Tim (vaikka rakastan Okalintuja, Tim oli paljon vaikuttavampi kirja minulle)
  • Väinö Linna – Tuntematon sotilas (ketä suomalaista se EI olisi koskettanut?)
  • Anton Tsehov – Lokki (en enää muista siitä mitään, mutta muistan sen huikean tunnelman, joka sai lukemaan muutakin Tsehovia)
  • Leon Uris – Kolmiyhteys ja Redemption, Mila 18, Exodus (historiallisia romaaneja, jotka tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen ja saivat lukemaan muutakin ko. aikakausien kuvauksia)
  • Veronica Roth – Divergent (uudempaa ja kohderyhmänä nuoriso, mutta entäs sitten? Sai pohdiskelemaan tätä yhteiskuntaa ja ihmisyyttä, jopa itseäni)
  • Joni Aereckson Tada – Joni (tuo tyttö, joka halvaantui kaulasta alaspäin ja taisteli!)
  • Anne Frank – Nuoren tytön päiväkirja (listan viimeisin, muttei todellakaan vähäisin!)

Tänään lisään tuohon listaan uuden kirjan: Seita Vuorelan kirjan Karikko. En ole ihan senkään kohderyhmää, mikä tuntui lukiessa himpun verran, muttei paljon. Tarina on kudottu aivan uskomattoman taitavasti, tunnelma on huisi, Seitan kyky kutoa, kietoa, paljastaa pala palalta on aivan omaa luokkaansa. Kirja herättää ajatuksia, tuntemuksia, sellaisen leijalevan udun.

Kuinka koskettavaa oli juuri tänään, juuri kun luin tuon kirjan loppuun, lukea itse kirjalijan kuolemasta. Karikon kuolleet pojat ovat ennen aikojaan kuolleita, nuoria. Ei Seita Vuorela itsekään vanha kuollessaan ollut, 44-vuotias. Elämä kesken. Tarinoita olisi varmasti vielä ollut annettavana. Kuinka kauniisti hänen ystävätoimittajansa hänestä kirjoittivat, siteeraten muistokirjoituksessaan Karikon viimeisiä sanoja. “Täysin en lähde pois koskaan. Olenhan minä tarinankertoja.”

Seita Vuorela, tyttäreni lempikirjailija. Tuon vanhimman tyttäreni, joka suositteli minulle Karikkoa. Tyttäreni, joka pohtii, lukee ja miettii. Jonka sielu on vanha kuten minunkin sieluni.

Tarinankertoja jää elämään tarinoissaan. Jonain  päivänä minäkin jään elämään tarinoissani, kuten he, jotka olivat minua ennen. Meistä jokainen jää elämään jollakin tavalla, joksikin aikaa, muistoissa, sydämissä, mielissä, tarinoissa, elämämme jäljissä. Monesti mietin tädin talossa asuessani, miten voin tuntea tädin kosketuksen kaikkialla, vaikken tätiä koskaan tuntenutkaan. Asun hänen talossaan, hän asuu siellä vielä, vaikka onkin kuollut. Tuntemattomasta tädistä on tullut oudolla tavalla läheinen.

Elämä. Niin hauras, niin pienestä kiinni. Niin ohut on se lanka, joka pitää meidät kiinni tässä maailmassa. Kuolema. Niin lopullinen, eikä kuitenkaan. Siirtymä jonnekin fyysisen maailman tuolle puolen. Tulemmeko joskus takaisin, uudessa elämässä? Vai jäämmekö revontuliksi taivaalle, haipuvaksi muistoksi johonkin fyysiseen, joka joskus oli meidän? Elämään rakkaittemme unissa. Viekö lautturi väsyneet sielut lopulta rauhaan meren tuolle puolen?