Junailua ja dallailua

Aina välillä sitä erehtyy kulkemaan julkisilla. Aina välillä ihan pakosta ja aina välillä sitä erehtyy luulemaan, että se on oikeasti kätevää. Sitten siinä kohti, kun aamukiireessä juuri se bussivuoro jää välistä, johon luuli luottavansa, jää välistä, sitä muistaa taas, miksi niin vihasikaan niitä busseja. Ja sitten siinä kohti kun suunnistaa junalla vieraaseen paikkaan ja jää kilometrin verran väärällä pysäkillä pois, sitä muistaa, miksi niin vihasikaan sitä julkisilla kulkemista. Don’t get me wrong, kilsa ei ole pitkä matka kävellä minunkaan mielestäni, mutta kokeilehan dallaa se extra kilsa kiireessä ja koroissa! Ja siinä kohti kun bussi tai juna menee nenän edestä ja kiroten sitä jää tuijottamaan niitä perävaloja, alistuneena kaivaa puhelimen esiin viihdyttääkseen itseään seuraavaa odottaessaan.

Maanantaina ei kyllä moni muukaan asia mennyt putkeen, mutta ei siitä sen enempää. Maanantaina tuli ainakin käveltyä. 23000 ja rapiat askelta loggautui Fitbittiin, vaikkei se edes ollut toimistolla ollessani ranteessani, mokoma kun ei ollut yöllä pysynyt laturissaan ja oli näin aamusellakin vielä low battery -tilassa. Se tekee Fitbitin kalkulaatioiden mukaan 16 ja rapiat kilsaa. Eihän sekään vielä niin kovin paljon, mutta päivätyöni ei ole kävelemistä, ainakaan yleensä.

Aamusella kävelin Sörkästä toimistolle kuten niin monesti teen. Miehellä on autotallipaikka siellä. Oli kaunis aamu, oli ihan ilo kävellä. Napsin muutaman aamu-utuisen ja aamuaurinkoisen kuvan matkallani. Jäseniä vähän kolotti, jaloissa painoi ihan snadisti jo silloin, sillä takana oli rempantäyteinen viikonloppu. Olin viikonloppuna ripustanut tauluja seinille (vastahan ollaan kohta vuosi tässä asuttu…) tusinan verran tai jotain ja vähän muutakin pientä tavaroiden järkkäilyä. Vaihtanut miehen kanssa autoon talvirenkaat (himpun aikasessa, mutta on tässä jo ollut musta jää -aamuja ja kesärenkaat veteli viimeisiään). Jeesannut miehen rempatessa, kantanus saunapuita ja lämmittänyt saunankin lauantaina. Noin niinkun kaiken muun perusjutun kuten koiralenkkien ja ruuanlaiton lomassa.

Minulla oli jalassani sellaiset semi-ookoot saappaat, noin niinkun kävelyä ajatellen. Siis ihan fantsut nahkasaappaani, kunnon kumipohjalla, mutta niissäkin on snadisti korkoa. Ei mitään stilettoa – ne olen tässä vähitellen jättänyt kaappiin enää – vaan klunky-korkoa, mutta korkoa kuitenkin. Kävely ei ollut ihan niin rivakkaa kuin mitä itse kuvittelin; joku mummelikin käveli ohi. Esikoinen tosin tästä mainitessani lohdutti, että ehkä se vaan oli sellainen ripeä mummo, niinkuin minun isoäitini oli. Ihan sinne sairaalametreilleen saakka jätti nuorempansa perävaloja katselemaan.

Selvisin kuitenkin ihan onnellisesti toimistolle, missä ensimmäiseksi näin aivan vieraat kasvot. Hetken orientaatiohäiriön jälkeen tunnistin kundin meidän etäkoodariksi, joka on vaihteeksi Stadissa. Käännyin ympäri ja vastassani oli toiset vieraat kasvot. Nämä kasvot kääntyivät hymyyn ja käsi ojentui tervehdykseen. Uusin konsulttimme, ensimmäistä päivää duunissa. Satuinpa sopivana päivänä näyttämään omaa naamaani toimistolla. En tosin sitten ehtinytkään sosialisoida safkiksella tai mitään sen sellaista, kun vaan kiireessä kävin hakemassa salaatin alakerrasta ja huitaisin sen naamaani yksin keittiössä ennen kuin lähdin yhdelle myyntikäynnille Pitskuun.

Ihan jopa tsekkasin Reittioppaasta junan aikataulut ja kaikki. Olin siten oikeassa junassa oikeaan aikaan ja juna tuksutti (tuksuttaako sähköjunatkin?) kohti Pitäjänmäkeä. Vaikka hyvin tiesin, ainakin jossain mieleni sopukassa, että jos mielii sinne yritysalueelle, ei määränpää suinkaan ole Pitäjänmäen asema vaan Valimon, lävisti tämä tietoisuus tajuntani vasta kun juna nytkähti liikkeelle Valimosta. Poistuin siis junasta sen kilsan verran liian kaukana, katsahdin asematauluun ja totesin, että seuraava juna toiseen suuntaan menee vasta 20min. päästä, joten veikkasin, että on nopeampaa vaan kävellä.

Google Maps auki ja lähdin liikkeelle. En minä siinä kävelyssä oikeastaan kadu mitään muuta kuin sitä, ettei minulla ollut aikaa vaellella kauniissa Strömbergin puistossa, vaan jouduin paahtamaan eteenpäin minkä väsyneistä jaloista lähti. Sen verran pysähdyin, että pari kuvaa nappasin siitä sillalta, jossa on pieni putous ja lammikko ja stream; se puistohan on kuin Monet’n puutarha, kuten mies totesi, kuvani nähdessään. Annoin kävelyni hidastua juuri sen verran että sain ne pari kuvaa postattua Instagramiin. Tietty. Olin perillä jopa ihan ajoissa, viisi minuuttia etuajassa.

Takaisin toimistolle lähtiessäni suuntasin askeleeni kohti sitä Valimon asemaa. Ja kuinka ollakaan, aseman tullessa näköpiiriini seisoi juna Stadin suuntaan asemalla. Sekunnin murto-osan harkistsin juoksuun singahtamista, mutta tulin saman tien siihen tulokseen, että sillä harmini vain kaksinkertaistuu. Pikainen assessment of the situation nimittäin kertoi minulle, että mahdollisuuteni ehtiä junaan olivat slim to none, kun taas mahdollisuuteni ehtiä asemalle puuskuttaen, keuhkot hoosiannaa huutaen ja pohkeet maitohapoilla oli varsin korkeat. Kävelin siis ihan rauhassa laiturille ja istahdin kylmälle penkille lukemaan kirjaani. Kännykkä+Kindle app=odotteluhetkien pelastus.

Silloin aamusella auringonpaisteessa kävellessäni mielessäni virittelin ajatusta kävellä iltapäivällä Sörkkään pitemmän kaavan mukaan. Kiertää ainakin Kaisaniemi rantaa myöti, ja kuvailla (kännykällä) matkan varrella mm. iloisenväristä sirkustelttaa ja mitä nyt muuta värikästä syksystä auringonpaisteessa löytyy. Tosiasiassa minulla ei olisi edes ollut moiseen ekskursioon aikaa, mutta kyllä siihen kotiinlähdön hetkeen mennessä oli kaikki sellaiset halut jo myös haihtuneet. Tummat pilvet olivat täyttäneet taivaan, niin ja ne jalat niissä saappaissa… Kävelin siis vain sen normaalin matkan Sörkkään. Juu, kyllä, sinnikkäästi.

Autossa mies totesi sen, minkä jo tiesinkin. Kauppareissu meitä odotti siinä työpäivän päätteeksi. Iso kauppareissu. Kodin kautta kuitenkin; vaihdoin hameen farkkuihin, neuleen toisenlaiseen, nahkarotsin toppaliiviin ja saappaat tennareihin sekä ruokin koirat. Ja sitten sinne kauppoihin. Eihän me niissä aikaa kulutettukaan kuin melkein kolme tuntia. Tytöt hoiti koirat ja söi mitä kaapista löysivät (eli kananugetteja, paitsi esikoinen, joka on ryhtynyt vegeksi ja syö muutenkin omiaan). Meille mies laittoi myöhäisillalliseksi hirvipihvit, jotka huuhdottiin alas lasillisilla Barbaglione-punkkua. Olin kovasti sitä mieltä, että olin sen ansainnut. Etenkin, kun tiistaina odotti taas työmatkaleskeys. Mies on huomisiltaan asti reissussa, ja sitten vielä perjantai-illankin resussa.

PhototasticCollage-2015-10-21-23-00-26