I think we’re alone now

“You’re such an eighties girl,” sanoo mieheni minulle toisinaan, with all fondness. Minkäs minä sille voin, kasvoin teiniksi kasikytluvun jälkipuoliskolla, elin suurimman teinihuumani ja tärkeimmät teinivuoteni silloin, kai siitä joku jälki jää. Aivan kuten seiskytluvusta 9 vuotta vanhempaan mieheeni. Kuten Michael Monroe laulaa: “You can take the boy outta ’78 – The style’s gonna change, but the sentiment ain’t – You can’t take ’78 outta the boy!” Jokaisella vuosikymmenellä on omat juttunsa, jotka tarttuu matkaan erityisesti niinä varhaisimpina teinivuosina, noin 12-15-vuotiaana.

Vuonna 1985 olin kymmenen vanha. Koska aika oli silloin erilainen, aloin vasta tuolloin murtautua lastenmusiikista kohti pop-musaa. Jonna oli vielä kova sana, Kappas vaan Minttu sekä Ville ja mitä niitä nyt oli, Peppu eellä puuhun ja Ring ring ja jotain. Minulla oli oikein Jonnan kasettikin. Systeri kuunteli Aatsipoppaa ja me kaverin kanssa oltiin kovasti kuulevinamme, miten Jonna siellä mukana lauloi silleen pilkallisen huonosti, koska olihan ne nyt niiin lapsellisia biisejä!

Matkani kohti populäärikulttuuria alkoi naapurimaan tähdistä. Ensin tuli Herreys. OMG miten söpöjä ne oli! Diggi loo siellä Euroviisuissa (jotka varmaan silloin katsoin ekaa kertaa ja sen jälkeen monta vuotta AINA) ja kun sitten kasetin ostin, rakastin niitä kaikkia biisejä. Carola tuli heti siinä vanavedessä. Runaway <3 Sekin kasetti löysi tiensä kokoelmaani. En ostellut älppäreitä, koska sitten olisin joutunut istumaan olkkarissa kuuntelemassa. Huoneessani oli kasettisoitin, vanha kuin taivas, mutta toimi. Varmaan sitten 13-vuotissynttärilahjaksi viimein sain hartaasti toivomani mustan tyylikkään tupladekki-soittimen, jonka koristelin ajan tyyliin kiiltävillä tarroilla.

Ennen kuin säntäsin suuren maailman musiikin pyörteisiin, pääsi kasettikokoelmaani vielä Bogart Co:kin. Princess I’ll always love you! Melkein pyörryin aina kun kuuntelin sitä! Aika samoihin aikoihin kait kyllä aloin sitten jo katsella Coca Cola Eurochart Top Fiftyä Sky Channelilta. Olisikohan se alkanut näkyä juuri tuolloin vuonna 1985, kun olin kymmenen. Sieltä löytyi niin paljon hyvää musaa, etteivät viikkorahani riittäneet kaikkiin niihin kasetteihin, joten piti poimia parhaat päältä. Europen kasetin sain synttärilahjaksi. Vaikka Final Countdown oli tietty Euroopanlaajuisesti The Hit, minä rakastin erityisesti biisiä Carrie. Mutsi toi minulle noihin aikoihin Lontoosta U2:n kasetin War, jota kuuntelin toisinaan kyllä, mutta se oli minulle vielä vähän liian monimutkaista musiikkia.

Huomaatteko? Dingo loistaa poissaolollaan. En ikinä koskaan milloinkaan digannut Dingoa. Kaikki kaverit sitä kuunteli, niiden synttäreillä tanssittiin Dingon tahtiin, osaan kaikki niiden hitit ulkoa, mutta olin jo tuolloin sitä mieltä, ettei Neumann osaa laulaa. Ei se osannut laulaa parikymmentä vuotta myöhemminkään, kun päädyin eräiden bileiden jatkoille Hotelli Vantaaseen, Dingon comeback-keikalle. Voihan sifonkihuivi!

Joskus tuolloin kymmenen vanhana se mainittu Coca Cola Eurochart Top Fifty sai minut liimautumaan sohvaan kiinni, vuosiksi, joka päivä. Siellä oli paljon minusta korkeintaan välttävää musiikkia (koin tosiaan rock-herätykseni vasta purkkapopista toivuttuani noin kolmekymppisenä :D ) – Simple Minds, Simply Red, Eurythmics (josta siskoni tykkäsi silloin), Prince, joitain mainitakseni – ja paljon sellaista mukiinmenevää, josta ei kuitenkaan tullut suuria lemppareita – Mister Mister, Duran Duran, Wham, David Bowie, Lionel Richie, INXS, Michael Jackson – ja joitain ihan inhokkeja, joista muistan lähinnä Rick Astleyn. Ja siellä oli ihan huippuja musavideoita kuten nyt vaikkapa Peter Gabriel Sledgehammer tai A-ha! Take On Me.

Ja sitten siellä oli hirveästi kaikkea tosi hyvää musaa, joista vain pieni murto-osa pääsi kasettihyllyyni, koska raha. Ostin Madonnan True Bluen – oi! Live To Tell, Papa Don’t Preach, La Isla Bonita, poimintoina – ja Bon Jovin Slippery When Wetin – aika poikkeava mutka purkkapop-kokoelmassani ;) mutta rakastin mm. Livin’ on a Prayeriä, You Give Love a Bad Namea ja Social Diseasea ja tietty Jon Bon Jovin seksikästä ääntä! Bon Jovin ja Europen julisteitakin minulla oli seinälläni, siinä Bogartin kanssa sulassa sovussa. Kahdentoista vanhana aloin tilata Suosikkia. Tai pitäisi ehkä sanoa, että silloin mutsi suostui tilaamaan sen minulle viimeinkin.

En ehkä enää edes muista mitä kaikkia kasetteja minulla oli, mutta kaksi oli ylitse muiden ollessani kolmentoista ja kuolettavan rakastunut itseäni muutaman vuoden vanhempaan poikaan, jolle tietty olin vain hassu tytönhupakko. Nuo kaksi oli Tiffany ja Glenn Medeiros – molemmat kai ainakin maailmanlaajuisesti lähinnä one hit wondereita, mutta minulle henki ja elämä. Vähän niinkuin One Direction tytöilleini. Vähän. Tiffanyn kasetista en enää edes muista mitään muuta kuin I Think We’re Alone Now:n, remakehän se, mutta vaikka kuinka monta kertaa kuulisin sen alkuperäisen, Tiffany vaan on Tiffany, minun nuoruuteni, minun versioni. Osaan sen vieläkin ulkoa. Neljäntoista vanhana lauloin sen faijan videonauhurille (ja sitten faija näytti sen systerin häissä, koska systerikin taustalauloi siinä).

Glenn Medeirokselta ihan ykkönen on tietenkin se ainokainen hitti Nothing’s Gonna Change My Love for You. Voi kuinka monet kerrat itkinkään sen biisin kanssa! Sillä kasetilla oli monta muutakin ihanan ihanaa biisiä, mutten tietenkään muistakaan niistä yhtäkään enää. Kolmetoistavuotiaana ostin myös yhden LP-levyn. Bongasin sen, kokoelmalevyn, jonkun koulun kirppikseltä. Ostin sen ihan siksi kun siinä oli Billy Idolin Sweet Sixteen. En minä Billy Idolista silloin juuri muuten välittänyt, mutta tuo Sweet Sixteen. Aahh!

Nauhoitin tuohon aikaan – kuten kaikki muutkin, sillä meillä ei ollut Spotifyä, miten me oikeen pärjättiin??!! – radiosta biisejä. Oli raivostuttavaa, jos spiikkeri ei kertonut mikä biisi oli tulossa ja sitten tuli kamala kiire, kun kuuli ekat tahdit ja niinpä joka toisesta biisistä puutui muutama alkutahti. Ja lopussa oli muutama tahti seuraavaa, kun menivät onnettomat soittamaan pari biisiä putkeen ilman taukoa välissä. Kasetille tallentui mm. sellaisia biisejä kuin Belrin Take My Breath Away (Top Gunin soundtrack oli muutenkin loistava, mutta ostin sen vasta aikuisena, CD:llä), Whtiney Houston I Wanna Dance with Somebody, Bangles Eternal Flame, Pet Shop Boys Always on My Mind, Huey Lewis and the News Power of Love, Kylie Minogue I Should Be so Lucky, Katrina and the Waves Walking on Sunshine ja mitähän kaikkea muuta? Kirjoittelin pieniä lyriikkapätkiä päiväkirjaani, kun ne osui ja upposi, siis tuon onnettoman teinirakkauteni puitteissa.

Vähemmän main streamisti pidin Tracy Ullmannista (Sunglasses ooo to hide behind… I wanna be bumbum Bobby’s Girl… ja niin edelleen). Kaksi Ullmanninkin LP:täkin minulla oli, faija ne taisi tuoda joskus joltain reissultaan, ei ehkä edes minulle vaan mutsille? Koko perheelle ajalla ennen eroa? En muista enää. Kuuntelin satunnaisesti myös Abbaa (voihan Angel Eyes!) ja Bruce Sprinsteeniä koska mutsilla oli se kasetti, Elvistä ja Beatlesia, koska faija ja vaikka sun mitä muutakin, mikä ei ollenkaan ollut kasaria.

Poikabändit eivät olleet minun juttuni. En ollut sen paremmin Nyykkari kasikytluvulla kuin Bäkkäri ysikytluvullakaan. Sen sijaan tykkäsin kyllä esim. Beach Boysista, ja erityisesti heidän myöhemmän tuotannon Kokomostaan, joka löytyy toisen Tom Cruise -leffan Coctailin soundtrackiltä (sen niinikään ostin vasta aikuisena, mutta Kokomo minulla oli yhdellä äänitetyistä kaseteistani). Täyttäessäni 13 isäni antoi minulle synttärilahjaksi kasetin, johon hän oli äänittänyt syntymävuoteni parhaat hitit, radion Brittihitit-ohjelmasta. Faijalla on vissiin Brittihitit ihan joka vuodelta. Niitä kasetteja on PALJON! Yhtään en muista mitä kaikkea sillä kasetilla oli, vaikka sitä kuuntelinkin itse asiassa aika paljon. Eiköhän näistä kuitenkin ainakin osa olisi tuttuja, jos kuuntelisin: http://www.uk-charts.top-source.info/top-100-1975.shtml.

Ihan varmasti unohdin mainita jotain, minkä halusin mainita. Ei sillä, että kokonaista kasikytlukua yhteen blogipostaukseen saisi mahtumaan muutenkaan. Minun kasarini, niin tyyliltään, fiilikseltään kuin kaikelta muultaankin voi kuitenkin paketoida koko laikka hyvin tuohon jo mainittuun Tiffanyn I Think We’re Aloneen. Kasariteinitytön ruummiillistuma. Minullakin oli hiukset kuten Tiffanylla, löysä nahka/farkkurotsi kuten Tiffanylla, tulvanpelkääjä-farkut kuten Tiffanylla, isot rengaskorvikset kuten Tiffanylla ja halusin olla just silleen kiltillä tavalla wild.