Evakon perintö

Kesken. Kaikki jää niin kesken, kun ihminen kuolee. Vain muutama päivä ennen kuolemaansa isoäitini sanoi, ettei hän vielä ole valmis lähtemään. Että on niin paljon vielä annettavaa, kerrottavaa, kirjoitettavaa. Isoäiti kirjoitti monet muistelmat ja tarinat vanhoilla päivillään. Luontotarinaa lapsille – vuodenaikojen vaihtelut luonnossa “lelunurkan väen” kertomana – muistoja sodasta lottana, nuoren evakkotytön ajatuksia, kaikenmoista. Joku kirjoitus oli kuulemma koneella nytkin kesken, isoäiti olisi halunnut sen vielä kirjoittaa loppuun, mutta elämä päätti toisin.

WP_20150819_007

Kaikki olen lukenut. Kaikki luen vielä uudemman kerran. Luen myös sen keskeneräisen, tulostan sen muillekin luettavaksi – isoäidin läppäri palautuu minulle. Tuo läppäri, ensin se oli äitini, joka kuoli käytettyään sitä vain puolisen vuotta. Sitten se meni isoäidilleni, joka kuoli käytettyään sitä vain muutaman kuukauden.

Lapsena kuljin isoäidin mukana vähän kaikkialla. Työmailla (isoäiti oli arkkitehti, joka teki lähinnä satunnaisia sisustussuunnittelukeikkoja), hänen ystäviensä puutarhalla missä kiipeilin kirsikkapuissa ja söin ensi kertaa jäävuorisalaattia, eläinlääkärissä missä isoäidin Della-koiran lisäksi ell tutki myös Jose-pehmohauvani; se oli aivan terve. Ollessani yhdeksän vanha, isäni ja isoäitini veivät minut Viipuriin, missä isoäitini kasvoi nuoreksi neidoksi, 14-vuotiaaksi asti. Ollessani kuudentoista mentiin Viipuriin uudestaan, ja käytiin taksilla (omalla autolla eivät venäläiset alueelle päästäneet!!?!) katsomassa Huumolan tilaa, jossa isoäiti vietti lapsuutensa kesät.

Huumolan tila, josta jäljellä oli enää kiviröykkiö, metsittynyt lampi ja rehottava pelto, teki minuun suuren vaikutuksen. Tuon reissun jälkeen haaveilin pitkään, että Karjala palautettaisiin Suomelle, että lunastetut maat palautettaisiin oikeille omistajilleen. Kun tunneilla lukiossa oli tylsää, piirtelin pohjapiirroksia, suunnittelin Huumolaan uutta taloa. Ehkä olin vähän suuruudenhullu jossain Tuulen Viemän huumassa suunnitellessani sinne isoa kartanoa isoine kierteisine porraskäytävineen, mutta haaveillahan aina saa. Tunsin isoäitini tuskan, kun hän oli joutunut jättämään kotinsa. Tunsin hänen tuskansa, kun hän näki kaiken sen tuhon, jonka Neuvostoliitto oli siellä aiheuttanut. Ei kai ihme, että ryssä oli hälle ryssä loppuun saakka. Joitain asioita on kovin vaikea antaa anteeksi. Ja pitääkö edes? Kunhan ei anna vihan niellä.

Viipuricollage

Isoäiti rakasti kaikkea, mistä tuli hyvä mieli. Hän opetti minutkin rakastamaan musikaaleja, arvostamaan linnunlaulua ja auringonpaistetta. Hän opetti minut tanssimaan, kaikkea humpasta stepin alkeisiin. Hän johdatti minut Sissi-elokuvien ääreen, Happy Daysin, Frasierin, Frendien ja Bringing Up Babyn ääreen. Hän oli iloinen ja puhelias karjalainen, joka siirsi minuunkin sen “pahan” tavan jutella vieraille. Tosikoinen siitä minulle aina valittaa. “Äiti, onks sun PAKKO puhua tuntemattomille?!” Silti isoäitini mielestä tuo ekstrovertti tosikoiseni on hänen viipurlaisin lapsenlapsenlapsensa. (On, oli. Voiko tuota lausetta sanoa menneessä aikamuodossa edes?)

“Mä haluan mennä käymään Viipurissa,” sanoi tosikoinen minulle eilen illalla kyyneleet silmissä. Esikoinen on siellä isäni ja isoäitini kanssa kerran käynytkin. Lupasin viedä tosikoisen – ehkä molemmat – sinne vielä joskus. Jos vaikka isäni kanssa mentäisiin. Viipuri on isoäitini henkinen perintö meille. Me ollaan kaikki kasvettu Viipuri-tarinoiden kanssa. Isoäiti kertoi meille sodasta ja rauhasta. Hyvistä ajoista Viipurissa, Viipurin valloituksesta, sota-ajasta Helsingissä, Viipuri-ikävästään. Hänen seinällään oli kuva Pyöreästä Tornista ja Viipurin linnasta, jonka katolla liehuu Suomen lippu.

Se hetki, kun Viipuri oli vallattu takaisin Jatkosodassa ja linnan salkoon oli taas nostettu Suomen lippu! Isoiäitini isä matkusti silloin takaisin Viipuriin. Muu perhe ei muistaakseni siinä välissä vielä takaisin muuttanut. Onneksi ei, uusi lähtöhän siitä olisi tullut. Isoäitini isä kävi myös Huumolan tilalla, joka oli jo autio tuolloin, palvelusväki paennut, vahtikoira ammuttuna porraspäässä. Sairaalassa, ollessaan vielä kohtalaisesti voimissaan, isoäitini lausui meille runon, lempirunonsa, kyyneleet silmissään kimaltaen.

Autio piha, hylätty talo
ikkunoista on sammunut valo
ovet on auki, liesi on jäässä
ammuttu koira porraspäässä.

 

Oudosti täällä nyt askeleet kaikaa;
seinäl` on kello, tauonnut aikaa,
pöydällä kantele, nurkassa rukki –
viimeksi sillä on kehrännyt lukki.

 

Kauniisti elivät täällä he kerran
peltojen keskellä pelossa Herran;
helisi kantele, hyrisi rukki,
ikkunan alla pihlaja kukki.

 

Autio talo, tuomittu talo,
räystäitä nuolee jo liekkien palo –
mutta ei liekit tuhota saata
rakasta, ikuista perintömaata.

 

– Yrjö Jylhä, Tuomittu talo –

WP_20150819_002_edited