Elämän vuoristorata

Elämäni oli pitkään tasapaksua. Sinistä lenkkiä ja perunamuusia. Välillä oli vähän rahahuolia, välillä niitä oli vähän enemmänkin. Joskus joku tuttu kuoli, muttei se niin kamalasti omaan elämään vaikuttanut. Kaikenlaisten arkipäiväisten asioiden kanssa kamppailtiin, mutta mikään ei heiluttanut laivaa ihan kamalan paljon. Elämä jurnutti eteenpäin omaa tasaista tahtiaan. Syntyi lapsia, oli raskaita aikoja, silti se kaikki tuntui vain ihan tavalliselta elämältä. Erinäisten tapahtumien välillä oli riittävästi aikaa palautua. Stressipisteet eivät venyneet ja paukkuneet. Elämä pysyi hallinnassa.

Sitten rysähti. Kuin olisi ollut siellä vuoristoradan huipulla. Matkalla kolisi ja paukkui, mutta suunta oli tasaisesti ylöspäin. Elämäni vuoristoratavaunu lähti kieppumaan alas ja ylös, alas ja ylös, hallitsemattomasti. Viimeisten vuosien aikana on tapahtunut niin paljon, niin nopealla tahdilla, ettei välissä ole aina ehtinyt henkeä vetää. Elämä ei ole antanut aikaa toipua edellisestä, kun jo seuraava tapahtuma on pudonnut niskaan. Stressipisteitä ropisee kuin plussapisteitä K-kaupan taannoisessa mainoksessa. Ei kai ihmekään siis, että väsyttää.

Kun elämä oikein kieputtaa, tuntuvat pienetkin asiat isoilta. Jokapäiväinen elämä tuntuu lasten siili-peliltä. Milloin tahansa ihan tavallisen näköinen piikki voi olla se, joka laukaisee koko siilin piikit ilmaan. Eikä ennalta voi mitenkään tietää, mikä niistä samalta näyttävistä piikeistä sen kaaoksen aiheuttaa. Sitä koittaa vaan pitää kaiken kasassa, niin itsensä kuin lastensakin vuoksi, perheen hyvinvoinnin vuoksi, vaikka tuntuu, että kaikki vain karkaa käsistä.

Voimat eivät ehdi palautua, elämä on kuin uusiutuvien luonnonvarojen liikakäyttöä. Kaikki öljy imetään ja poltetaan ja sitten ihmetellään, kun ei sitä tulekaan lisää samaan tahtiin. Elämä ei anna hengähdystaukoa sen vertaa, että ehtisi kerätä voimansa uutta talvea varten. Taukoa mylläkässä on juuri sen verran, että hengitän syvään kerran ja taas mennään. Ei ne kaikki töyssyt ja pudotukset ole ihan yhtä isoja kuin toiset, mutta kun kieputaan ja mennään, pää pyörällä sitä vaan odottaa, että joskus olisi edes hetken aikaa tasaista. Sen verran, että ehtisi koota vähän lisää voimia seuraaviin koitoksiin.

Liekö elämässä sellaista aikaa oikeasti ollenkaan? Jos sukellan pintaa syvemmälle siihen aikaan, jota aluksi kuvailin, sinisen lenkin ja perunamuussin vuosiin, löydän sieltä ihan yhtä lailla vaikka mitä. Ei se sittenkään ollut niin tasaista nousua, vaan kyllä sielläkin oli pomppunsa matkan varrella. Ne eivät vain olleet niin kovin isoja. Niistä toipui nopeasti. Ne eivät pyörittäneet pää alaspäin syöksähdellen. Ne hengästyttivät vain vähän aikaan. Stressipisteet tulivat ja sitten ne menivät.

download (1)

Isoista myllerryksistä toipumiseen tarvitaan paljon enemmän aikaa. Sitä aikaa ei minulla ole ollut. Ei vuosiin. Ei minulla, ei tyttärilläni. Eikä ole vieläkään. Tässä kesän aikana ehdin jo hengittää syvään pari kertaa, ja nyt mennään taas. Äitini keuhkosyöpädiagnoosista on kaksi vuotta, omasta aivokasvain-leikkauksestani puolitoista vuotta, äitini kuolemasta reilu vuosi, viime talven vaikeista ajoista puoli vuotta. Ja nyt on isoäitini sairaalassa, leikkauksen jäljiltä. Ensin näytti, että hän toipuisi hyvin, nyt näyttää siltä, ettei vanha sydän sittenkään ehkä jaksanut leikkauksen tuomaa rasitusta. Pelottaa. En tahdo vielä menettää isoäitiäni.

Olen käynyt isoäitini luona sairaalassa melkein päivittäin. Eilen istuin hänen sänkynsä vierellä pitäen kiinni hänen kädestään, katsellen rakkaita nukkuvia kasvoja. Hoitaja tuli huoneeseen, kysyi ensi töikseen: “Oletko hänen tyttärensä?” “Ei, en ole,” hymähdin, “pojantytär.” Kerroin hoitajalle, ettei hän suinkaan ole ensimmäinen, joka tuota kysyy. Minua on aina luultu isoäitini tyttäreksi. Olen niin paljon hänen näköisensä, olemme aina olleet niin läheisiä. Isoäitini heräsi ja hymyili: “Sanna on minulle kuin oma tytär.” Silitin isoäitini hiuksia, kyynelten kimaltaessa silmissäni.

Toivo. Ilman toivoa ei ole elämää. Pyrin pitämään kiinni toivosta. Siitä toivosta, että kaikki lopulta kääntyy hyväksi, että kaikenlaiset asiat kääntyvät hyväksi. Toivon, ettei isoäitini vielä jätä meitä. Toivon, että jos hänen aikansa nyt onkin tullut, kykenen hyväksymään sen osana elämänkulkua ja selviytymään surusta yli. Toivon, toivon. “In the end, everything is ok. If it’s not ok, it’s not the end.” Then again, I suppose the ultimate end is death. Silloin viimeistään kaikki on ihmisellä hyvin. Siihen saakka me täällä pyristellään eteenpäin, esteiden yli, läpi, ali. Elämän tarkoitus lienee elämä itse.

Isoäitini, pitkän elämän jo elänyt, paljon elämässään kokenut, sairasvuoteellaan puhui onnellisuudesta ja hyvästä elämästä. Isoäitini, joka 14-vuotiaana joutui Viipurista evakkoon, eikä siitä traumasta oikein ole koskaan selvinnyt, puhuu elämänilosta, pienistä asioista nauttimisesta, elämän hyvien puolien näkemisestä, ilosta murehtimisen sijaan. Surunkin keskellä kukat kukkivat ja linnut laulavat, aurinko lämmittää ja vesi väikkyy sen säteissä. Rakasta, niin sinuakin rakastetaan. Isoäitini, sairasvuoteellaan, ei ole yksin.

WP_20150817_002_edited