When it rains, it pours

Istuskelin kaikessa rauhassa ruokapöydän ääressä käsitellen vähän päivällä otettuja valokuvia ja vaihtaen välillä sanasen mutsin kanssa, joka odotti systeriä hakemaan hänet heille. Mutsilla on alkaneet sytostaattihoidot viime viikolla ja jatkuvat ylihuomenna. Kaikki sormet on ristissä ja peukalot pystyssä, että hoito tehoaa!

Oli ollut varsin kaunis päivä. Lumihiutaleet leijailivat hiljaa auringon maalatessa taivaanrantaa oranssiksi pilviharson läpi, kun kävelimme melkein kahden tunnin lenkin raikkaassa talvisäässä. Minä, mies, ystäväni, Meggie ja ystäväni kultainen noutaja. Nyt istuin siinä teemukin kanssa, ajatellen, että kun sisko on noutanut mutsin, lähdetään miehen kanssa käymään kaupassa ja sitten siitä alkaa rauhallinen ilta.

Leikkaukseeni on aikaa enää pari päivää, mahassani kiersi vähän jälleen. Vaikka kirurgi, jonka tapasin torstaina, on ilmeisen pätevä, ja uskon olevani hyvissä käsissä, kyllähän se leikkaus jännittää. Kallo avataan ja kaikkea. Kolmesenttinen, golfpallon kokoinen! tasapainohermon kasvain leikataan pois leikkauksessa, joka kestää noin 8 tuntia tai yli.

Pitkästä lenkistä huolimatta Meggie pyysi päästä ulos. Mies sanoi voivansa lähteä käymään pihalla koiran kanssa ja meni laittamaan kenkiä jalkaansa. Kengät jo jalassa mies oli kävelemässä eteisestä olohuoneeseen ja takaovesta ulos, kun huomasi unohtaneensa jotain – hatun? hanskat? – ja kääntyi eteisen laattaportailla takaisin noukkimaan unohtuneen. Minä istuin yhä ruokapöydän ääressä, selkä portaisiin päin, kun eteisestä alkoi kuulua miehen ulvonta.

Pomppasin pystyyn, löysin miehen kolminkerroin lattialta huutamassa kivusta. Hetken aikaa kaikki oli yhtä kaaosta, kun komensin tyttöjä ottamaan Meggien ja lähtemään sen kanssa ulos, yritin selvittää mitä miehelle oli käynyt ja rauhoittaa lapsia, jotka meinasivat hysterisoitua. Lopulta mies sai itsensä siitä sen verran pystyyn, että näin farkkujen olevan rikki, ja säären vuotavan verta ihan kunnolla. Mies linkutti olkkarin lattialle makuulle ja rullasi varovaisesti lahkeensa ylös.

Juuri silloin soi ovikello, siskoni tuli. “Tuo tarvii tikit. Se on sairaalareissu,” sanoi äitini siitä vierestä. “Mitä kävi?” kyseli tosikoinen, keskimmäisen nyyhkiessä. “Se on luultavasti vain haava, mutta meidän tarvii käydä näyttämässä se lääkärille. Viekää koira ulos tässä välissä,” huutelin tytöille samalla kun hain puhdasta pyyhettä ja kastelin sitä veteen ja palasin pyyhkimään haavoja, hain tyynyjä, antiseptisiä suihkeita, haavateippiä ja haavasidoksia. Olen saanut osani pahoistakin haavereista. En hätkähdä vähästä.

Tytöt lähtivät, minä putsasin ja sidoin haavat, sisko putsasi autoni, minä pyysin naapuria siirtämään autonsa meidän takapihan nurkalta ja ajoin autoni siihen tilalle, ettei miehen tarvinnut selvitä enemmistä portaista. “Koittakaa pärjätä, ottakaa leipää jos tulee nälkä, me soitellaan kun tiedetään suunnilleen kuinka kauan meillä menee,” hyvästelin esikoisen ja autoin miehen autoon and off we went.

Kohti Malmin sairaalaa, ajattelin, ja ajoin juurikin sinne. Keskelle rakennustyömaata. Katselin päivystyksen ovea, jota koristivat oranssit teipit ja sisällä juhlavalaistuksessa rakennustarvikkeet. Ajoin ovelle, jonka luona oli autoja parkissa, menin sisään kysymään. “Ei meillä täällä ole päivystystä ennen kuin saadaan uusi sairaala. Menkää Mariaan,” sanoi ihan ystävällinen sairaanhoitaja, jonka löysin viimein kahvihuoneesta, kanslian ja kaiken oltua tyhjillään.

Mariaan. Voi äiti Maria! Toiselle puolelle kaupunkia. Mies pohti matkalla, että tässä kaupungissahan ehtii kuolla autoon ennen kuin selviää ensiapuun! Totta, jos omalla autolla menee. Ambulanssi on toinen tarina. Anyway, kaupungin halki se oli, ja ajettiin Marian sairaalan portista sisään. Klonks vaan. Ja kun rullailin päivystyksen ovelle, sanoin miehelle: “You hear that. I've got a flat.” Ja niinhän se oli. Olin onnistunut osumaan portille kaartaessani katukiveyksen reunaan hiukka liian pahasti.

Mies linkutti päivystykseen ja istahti pyörätuoliin, minä peruutin auton kaikesta huolimatta parkkiin, pohtien kuumeisesti mitä sen renkaan kanssa pitäisi tehdä. Autossa ei ole vararengasta, paikkausvaahtoa vain. Yhytettyäni miehen ilmoittautumisaulaasta, mies tiesi sanoa, että kun on leasing-auto, siinä pitäisi oleman joku turva tämän varalle. “But where do I start? I don't know where to start asking!” huidoin käsilläni ilmaa, kunnes älysin lähteä takaisin autolle tutkimaan mitä kaikkea sieltä ohjekirjakansiosta oikein löytyykään.

Soitin Honda Europalveluun vai mikä se nyt olikaan. Sieltä tiesi päivystäjä kertoa, että paikalle tulee joko mekaanikko vaihtamaan renkaan jos sattuu varastosta löytymään sopiva lainaksi, tai sitten pitää tilata hinuri. Ja juu, tilalle saa max kolmeksi päiväksi sijaisauton. Ja taksikulut sijaisautoa hakemaan maksetaan 50 euroon saakka. Samalla työnsin miehen ilmoittautumisluukulle, ja kaiken turhautumisen keskellä jo avauduttiin tytölle lasin takana tästä kaikesta.

Päivystyksessä oli onneksi varsin hiljaista, joten mies pääsi sisälle nopeasti. “You want me to come inside?” “Yes, do.” “Haavat saattaa olla hurjan näköisiä, jos et halua nähdä niitä, ei kannata tulla sisään,” hoitaja sanoi. “En minä niitä säiky, minähän ne kotona sidoinkin!” sanoin ja istuin tuoliin kertoen, että miehellä ei ollut tetanus voimassa.

Lääkäri ei epäillyt murtumaa eikä määrännyt röntgeniä, vaan totesi haavojen olevan vain pinnalla, ja vain yhden niistä vaativan tikkejä. Tetanusta hartiaan, puudutusta sääreen, tikkejä, haavasidoksia, teippisidettä päälle. Sillä välin minulla tosin soi puhelinkin, ja siirryin ulkopuolelle kuulemaan, että hinausauto tulisi noin 40 minuutin päästä ja että saisin sijaisauton “varmaankin lentoaseman EuropCarista tähän aikaan, soittavat sieltä sinulle.” Hienoa. Odottelua.

Kun mies oli paikattu, kärräsin hänet takaisin odotusaulaan ja aloimme odottaa. Hain autosta meidän hanskat ja miehen pipon ettei ne unohdu sinne. Mies soitti tytöille. Minä soitin mutsille. Ja puolen tunnin päästä suunnilleen tuli se hinausautokin. Olin kertonut auton olevan parkissa Lapinlahdenkadun päässä, joten hinurikin ajoi siihen portille, josta ei päässyt sisään, sen sijaan että olisi tullut sisään sieltä toisesta sisäänkäynnistä.

Nimenomaan sille portille, sillä hinausauto ei mahtunut siitä sisään. Eikä portti auennut pihalta päin ajettaessa, koska se on one way only. Kyselin sairaalan infosta ja vartjoilta, mutta ei ne mitään tienneet portin manuaalisesta avaamisesta. Hinurikuski oli kuitenkin nokkela ja monta haastetta nähnyt, joten kun sisään ajoi auto, hän selvitti sensorit, ja käski minun pitää käteni sen edessä. Ja sitten hän ajoi autoni ulos ja nosti hinurin lavalle. Minä tilasin taksin.

Taksi tuli suunnilleen yhtä nopeasti kuin minä kävelin portista sisään ja takaisin päivystyksen oville. Mies könysi taksin takapenkille, minä istuin etupenkille. “Lentoaseman EuropCariin,” sanoin, aivan kuin taksikuski saisi meidät luukulle asti. Ja sen jälkeen soitin EuropCariin, jonka puhelinnumeron olin pyytänyt numerotiedustelusta hinuria odottaessani, sillä heistä ei vielä ollut kuulunut minulle päin mitään.

Nainen puhelimen toisessa päässä sanoi, ettei toimeksiantoa vielä ollut tullut, mutta että hän selvittää ja soittaa kohta takaisin. Muutaman minuutin kuluttua känny soi, ja nainen kertoi, että nyt se olikin juuri tullut, tulkaa vaan hakemaan auto. Tiputettiin mies matkan varrella kotiin, ei tuo kipeine jalkoineen olisi siellä lentokentällä voinut kulkea! Minä jatkoin taksilla kentälle. 51,40 euroa.

Kuljin varmaan kilometrin EuropCarin tiskille, sain avaimet autoon ja viidenkympin setelin käteeni taksikuittia vastaan. Naureskelin, että piti sitten tulla pisin mahdollinen matka, kaupungin toiselta puolelta saakka. Nainen kertoi, että auton omavastuu on 950 euroa, “haluatko nollata omavastuun, se on noin 13 euroa per päivä?” Ha! No brainer with my current luck.

Löysin auton vaivatta, Audi A3. Pieni mutta pippurinen. Verrattuna pienimoottoriseen ekoauto Insightiini, jota mies kaikella rakkaudella kutsuu ompelukoneeksi, sehän kulkee! Kunhan vaan muistan laittaa vaihteen silmään. Ja vaihtaakin niitä välillä. Puoltoista vuotta automaatilla, ja vaihderutiini täydellisesti kadonnut!

Kateissa olivat auton valotkin. Jotenkin kuvittelin ihan niiden menevän päälle automaattisesti, enkä siinä parkkihallin valoisuudessa huomannut ettei näin ollutkaan. Siinä ulkopuolella sitten kyllä, about Kehä kolmoselle kaartaessani. Takana ajava vilkutteli valojaan minulle. Juujuu, tiesin jo ettei ne ole päällä, mutten tiennyt mistä ne saa päälle! Kaivelin muistini sopukoita ja muistin, että mutsin saksalaisessa Opelissa ja miehen Mersussa niinikään valokytkin oli renkula siinä vasemmalla alhaalla. Ja siitähän ne valot Audissakin löytyivät.

Kurvasin ABC:lle hakemaan maitoa, sillä se kauppareissu oli vähän niinkun jäänyt. Himassa söin tosikoisen ja keskimmäisen valmistaman ylläriaterian, yritin selvittää miksi esikoinen mökötti (olivat sitten tytöt riidelleet poissaollessamme, mikä ei ole ihmekään kaiken stressin keskellä), keitin tytöille mannikset ja laitoin koiralle ruuan, johon se ei koskenutkaan. Vein sen vielä ulos tyttöjen valmistautuessa nukkumaan, ja pudotin avaimeni kuistin lautojen väliin palatessani kotiin. Ne jäivät siihen jumiin, kaivoin niitä sieltä pois ja rikoin avaimenperäni. Mutta sain lopulta avaimetkin sieltä.

Nyt on himassa viimein rauha maassa. Ollut puolisentoista tuntia. Toivottavasti saan autoni Veholta huomenna, muuten menee vähän haasteelliseksi tämä elämä. Mikäänhän ei voi olla helppoa, vaan pitää sitten mennä kuin elokuvissa. B-luokan elokuvissa.