Vain elämää

Aikoinaan, kun alettiin exäni kanssa seurustella, tai niillä main, pohdin, että näinköhän minä uskaltaudun naimisiin koskaan ollenkaan, sillä jolleivät omat vanhempani siinä onnistuneet, miksi sitten minä onnistuisin. Enkä halunnut lapsia kokemaan samaa kuin minä olin kokenut. Exäni vanhempien esimerkin voimalla ajattelin sitten myöhemmin kuitenkin, että ehkäpä sitten mekin kuitenkin. Ja mentiin naimisiin.

Kyllähän minä siinä vaiheessa jo kovasti halusinkin naimisiin (vs. pidempi seurusteluaika tai avoliitto), monestakin syystä sen most obvious syyn lisäksi. Kokosin ensimmäiset vuodet sellaista kansiota, johon keräsin kaikki ne pienet kortit ja muut huomionosoitukset, joita mies ja minä toisillemme annettiin, ja kirjoittelin meidän tarinaa. Ajattelin, että haluan omien lasteni tietävän, että syntyivät kotiin, jossa vanhemmat rakastivat toisiaan.

Miksi ihmeessä minä ajattelin, että jollain sellaisella kansiolla olisi heille mitään merkitystä? Jos kert he elävät, kasvavat ja kukoistavat vanhempiensa välisessä rakkaudessa, eivät he tarvitse siihen kansiota todisteeksi. Ehkä minä sisimmässäni tiesin, ettei meidänkään onni ollut kestävää.

Minä olen elämäni kärsinyt siitä, etten oikein tiedä rakastivatko vanhempani koskaan tosiaan. Ehkäpä halusin varmistaa, että omat lapseni joskus aikuisina voisivat ymmärtää, että vaikkei koti ehjänä säilynytkään, heidän tullessaan maailmaan ainakin meidän pyrkimyksemme oli vielä hyvä. Vaikka sitten kävikin niinkuin kävi.

Tytöistä kumpikin, tytöistä kaikki kolme, kantavat arpia vanhempiensa eroista, aivan kuten minä ja nykyinen miehenikin yhä kannetaan. Ero on kuitenkin vain yksi ihmisen rikkonaisuuden ilmentymistä. Meillä on jokaisella omat rikkonaisuutemme, kuten vanhemmillamme ennen meitä. Olisi ihana voida vain rikkoa tuo ketju, mutta ei se ole niin yksinkertaista.

Raamatussa sanotaan, että isien ja äitien synnit kostetaan kolmanteen ja neljänteen sukupolveen saakka. Pidin tuota kohtaa aina äärimmäisen epäreiluna, ja pidän edelleenkin. Mutta näin aikuisena, kun olen joutunut (lue, ehkä: saanut?) kohtaamaan oman rikkonaisuuteni, ja olen ymmärtänyt, että hyvä osa siitä onkin kertautumaa, olen ymmärtänyt mitä tuo kohta tarkoittaa.

Ei se ole mikään tekosyy, jonka taakse paeta. Jäädä laakereilleen lepäämään ja voivottelemaan kohtaloaan. Äidilläni oli näin vaikeaa, isälläni tuollaisia traumoja, heidän vanhemmillaan tätä, ei kai ihme että olen tällainen solmu. Ei olisi pitänyt tehdä lapsia, heistähän vasta harakanpesiä tuleekin.

Me ollaan ihmisiä, ja meistä parhaimmallakin on jotain ongelmia. Me ollaan ihmisiä, ja sellaisina epätäydellisiä. Meillä on jokaisella omat selviytymiskeinomme elämän erilaisten tarinoittemme takana. Me jokainen kasvatetaan lapsemme omalla persoonallamme, oman rikkinäisyytemme värittäessä tapaamme kohdata lapsemme ja lasten kanssa eteen tulevat jokapäiväiset arkiset asiat. Ja tahtomattamme siirrämme näin osan omasta rikkinäisyydestämme lapsiin, kuka milläkin tavalla.

Meillä ihmisinä on myös paljon mahdollisuuksia kasvaa ja eheytyä. Siihen voi olla hyvänä apuna terapeutti, terapia tai vaikka vain ystävät. Riippuen niin monesta seikasta. Harmillista vaan on, että siihen mennessä kun tajuaa olevansa terapian tarpeessa, useimmilla meistä on jo elämää takana sen verran, että olemme ehtineet rikkoa jo muitakin omalla rikkonaisuudellamme.

Omille lapsilleen sitä soisi edes vähän helpomman elämän kuin mitä oma on ollut. Mutta ehkei elämän ole tarkoituskaan olla helppoa? Ehkä kaikki on vain elämää. Eräänä päivänä teinimme jolla nyt on vaikeaa, preteenimme joka nyt on vähän seesteisemmässä tilassa, ja tweenimme joka aaltoilee myrskyjen ja tyventen välillä, ovat aikuisia ja pohtivat syntyjä syviä ja äitien ja isien ja äiti- ja isäpuolten jälkeensä jättämiä traumoja. Ja toivon mukaan myös niitä hyviä hetkiä, sillä eihän elämä mustavalkoista – vain hyvää tai vain pahaa – ole.