Unilimbo

Muistan elämästäni – siis siltä ajalta kun nyt yleensä ole tiedostanut unentarpeeni ja huolehtinut nukkumisistani itse – yhden ainoan ajanjakson, jolloin uneni on ollut riittävää ja unirytmini luonteva. Se oli silloin kun tein kotona graduani. Minun ei tarvinnut herätä tiettyyn aikaan ehtiäkseni luennoille tai töihin. Menin iltaisin nukkumaan puolilta öin, heräsin yhdeksältä levänneenä ilman herätyskelloa. Enkä ollut päivällä väsynyt.

Palaan mielessäni aina tuohon ajanjaksoon, kun pohdin unensaantiani ja väsymystäni. Se oli aika ennen lapsia – ei ollut yöheräilyjä. Se oli aika, jolloin ketään ei kiinnostanut teinkö töitä (gradun eteen) kaksi, viisi, kahdeksan vai kymmenen tuntia päivässä ja mihin kellonaikaan. Jaksotin päiväni pätkiin. Tein itselleni lukujärjestyksen, johon sisältyi taukoja, ja kolme kertaa viikossa tunnin treeni taloyhtiön minikuntosalilla.

Tuota aikaa kesti muutama kuukausi. Sitten valmistuin ja löysin itseni työelämästä. En ollut kahvinjuoja, mutta huomasin juovani aamupäivisin kuppitolkulla kahvia, vain pysyäkseni hereillä jouduttuani nousemaan seitsemältä. Siihen, siis kahvinjuontiin, pistin silloin stopin sen jälkeen kun kerran totesin pörrääväni totaalisen ylikierrokksilla lounastaukoon mennessä. Olen vähän kofeiiniherkkä.

Sen koommin en muista aikaa, jolloin en olisi ollut kroonisen väsynyt. Tai ehkä niillä pitemmillä kesälomilla olen päässyt siihen tilaan, joskus. Hassua, miten vauvana ja vielä taaperona minä en millään koskaan olisi halunnut nukahtaa; mutsi sanoi että tappelin nukkumattia vastaan, kun nyrkit vaan viuhtoivat ilmassa parkuessani, etten halua nukkua. Nyt rakastan nukkumista.

Koulujen alettua on Hesarissa taas ollut muutamakin kolumni, tukimus ja muu artikkeli siitä, miten aamuvirkut yhä hallitsevat meidän yhteiskuntaa. Miksi koulujen pitää alkaa jo kahdeksalta? Miksi töissä pitää olla kahdeksalta? Tai edes yhdeksältä? Miksi raksatyömailla työt pitää aloittaa seitsemältä? Kuten Katja Lahti tänään kirjoitti kolumnissaan, vapaa-ajan määrä on vakio, vaikka työt aloittaisi myöhemmin.

Minä teen paljolti sellaista työtä, josta ei muuten niin olisi väliksi, mihin vuorokauden aikaan sen teen, mutta koska minunkin pitää olla tiettyyn työaikaan tavoitettavissa, niin sanotusti työmoodissa. Koska kommunikaatio. Kotipäivinä voisin ottaa aamut vähän rennommin ja herätä myöhemmin, mutten enää niin tee, koska rytmi.

Elän unilimbossa. Herään 7:15 joka arkiaamu, koska toimistolla minun pitää olla viimeistään yhdeksältä, lähteä toimistopäivinä viimeistään 8:22 bussilla. Herään samaan aikaan myös kotiaamuina, koska olen havainnut ainoaksi selviytymiskeinokseni pitää kiinni rytmistä. Ei se tee aamuista helppoja, mutta jos joinain aamuina nukun pitempään, on nuo aikaisemmat aamut sitä hirveämpiä. Niin, ja kirkasvalolamppuun on miellyttävämpi herätä kuin kännykän hälytykseen.

Herään arkisin noin 1-2 tuntia aikaisemmin kuin elimistöni haluaisi. Vaikka selviydyn pystyyn ja aamutoimista, juon cappucinon kitusiini, vasta yhdeksän maissa alan vähitellen olla hereillä. Vasta silloin voin edes kuvitella syöväni jotain aamupalaa. Vasta silloin aivoni alkavat oikeasti herätä. Viikonloppuisin, väsyneenä, annan itselleni armoa ja nukun joskus yhdeksään, josku kymmeneen, harvoin myöhempään.

Arki-ltaisin olen jo seitsemän aikaan valmis nukkumaan. Se tosin menee siitä ohi kyllä, sillä enhän minä siihen aikaan oikeasti sänkyyn edes voisi mennä. Seuraavan kerran alan olla sippi joskus puoli yhdentoista ja kahdentoista välillä. Jos saisin unen päästä kiinni kymmeneltä, saan ainakin teoriassa yhdeksän tuntia unta. Se ei silti tyydytä aamu-unista mieltäni ja kehoani. En minäkään tarvitse yli yhdeksää tuntia unta, mutta tarvitsen aamu-unta.

Unilimbo aiheuttaa ahdistavan olotilan. Koskaan ei ole oikein kunnolla vireessä. Koskaan ei saa aikaiseksi. Luovin hetki päivässä minulla on noin iltapäivä-yhden ja puolen yön välillä. Alan olla parhaassa työvireessä siinä vaiheessa kun työpäivä loppuu. Ja siihen aikaan, kun normaalisti olisin luovimmillani työn ulkopuolella, olen väsynyt. Liian väsynyt. Melkein olin liian väsynyt kirjoittamaan tätä. Mutta aivoni jauhoivat, uni ei tullutkaan. Silmät lurpallaan tätä kirjoitan.

Lienee niin, että joku yhteinen sopimus työ- ja kouluajoista pitää olla, jotta hommat pyörii. Eihän siitä mitään tulisi, että aamuvirkut ovat koulussa seitsemältä ja aamutorkut valuvat sinne pitkin aamupäivää. Yhteinen sopimus voisi silti olla kompromissi? Koulut alkaisivat aikaisintaan yhdeksältä. Työpäivän aamuliukuma olisi 7-9 sijasta 8-10. Raksatyömailla työt aloitettaisiin aikaisintaan kahdeksalta, mieluummin yhdeksältä (sillä varmasti sielläkin on aamu-unisiakin, ja vähintään työmaan ympäristössä on…).

Niin, miksi ei? Miksi koko yhteiskunta taipuu aamuvirkkujen tahtoon? Katja Lahti edellä mainitussa kolmunissaan sen kiteyttää, myytit istuvat tiukassa. “Illan virkku, aamun torkku, se tapa talon hävittää.” Mutta kun suurin osa yhteiskunnasta ei pyöri sen mukaan milloin lehmät heräävät. Ja ainakin Saksassa Lahden lukeman tutkimuksen perusteella luontaisesti aamuvirkkuja oli väestön vähemmistö.

Päätin siis liittyä joukkoon tummaan, joka yrittää herätellä kunnollista keskustelua tästäkin asiasta. Sillä ei, aamu-uninen ei asennettaan muuttamalla opeta itseään aamuvirkuksi. Se on sisäsyntyistä. Aivan niinkuin ei illan torkkukaan opeta itseään illan virkuksi. Eikä kukaan pyydäkään. Miksi siis aamun torkkujen pitää mukautua jonkun muun sisäiseen kelloon kuin omaansa?