The prefect me

Luin kerran viiltävän terävän analyysin sosiaalisesta mediasta ja itsensä brändäämisestä. Sen oli kirjoittanut 16-vuotias tyttö, joka esimerkein valotti erilaisten sosiaalisten medioiden käyttötarkoitusta nuoren elämässä. Mihin käytään Twitteriä, mihin Instagramia ja mihin Facebookkia. Tech-median mukaan tosin Facebook on jo ihan out. Ollut jo kauan. Jänskästi se silti vielä kukoistaa.

Tuossa eräänä hetkenä postatessani jotakin kuvaa Instagramiin ja miettiessäni laittaisinko sen saman tien Faceen ja Twitteriinkin, pohdin omaa some-käyttäytymistäni, ja muistin tuon artikkelin (jota en liian laiskana jaksa etsiä, sillä en oikeastaan tiedä millä hakusanoilla sen löytäisin, enkä kuollaksenikaan muista mediaa). Facebook ei ole minulle kuollut. Ja Installa ja Twitterillä on ihan omat paikkansa.

Joskus vuosia ennen Instagramia (tai ennen kuin minä siitä mitään olin kuullut, ei minulla ole aavistustakaan, milloin se singahti some-maailmaan) kaipasin jotakin juuri sellaista. En niinkään niiden efektien takia, vaikka niitäkin nykyisin käytän, vaan ajatuksena, ideana vähän randomisti jaetuista kuvista. Palvelusta, johon helposti voisi lykätä kuvan, jonka nappasin jossain, kun jotain hassua sattui silmiini.

Löysin silloin Flickrin. Se melkein oli niinkuin se mitä kaipasin. Alkuun käytinkin sitä aivan kuten Instaramia nyt. Satunnaisia otoksia silloin tällöin sieltä täältä, useimmiten mobiiliaitteella ladattuna. Mutta Flickr on aivan liian paljon. Pian se houkutti tekemään settejä ja ryhmiä ja maksamaan pro-tilauksesta, ja… ja se menetti instamaisuutensa. Käytän sitä yhä, mutta se on nyt kuvagalleria.

Taistelin mielessäni Instagramin käyttämistä vastaan hyvän pitkän taiston. Ensinnäkin i. Se oli i-laitteiden juttu, ja ne (siis nämä, iPadilla tätäkin kirjoitan) konseptina saivat minut näkemään punaista. Yhä saavat. Ok, pidän padistäni, mutta maailmassa on muutakin kuin i. Niin, eli se. Ja sitten ne yksityisyysasetukset, joita vuosi sitten veivattiin. Lopulta kun tyttäret yksi kerrallaan alkoivat luoda Insta-tilejä, tein omankin. Heitä stalkatakseni. Ja hopsis, sehän on nyt aktiivikäytössä!

Ei tämän pitänyt olla mikään henkilökohtainen some-historiikkini kuitenkaan. Minä siis sometan. Harvoin kuluu päivää, etten postaa jotain ainakin jonnekin. Faceen, Twitteriin, Instaan, Pinterestiin, johonkin lukuisista blogeistani Flickriin… Miksi? Se on ihan hemmetin hyvä kysymys? Enkä minä osaa vastata siihen juuri sen paremmin kuin tuo 16-vuotias. Tai siis hän vastasi hyvin, mutta toivoisin voivani vastata toisin. Totuus lienee kuitenkin, että minäkin brändään itseäni.

Naamakirjassa kavereilleni. Twitterissä lähinnä työkontekstilleni. Instassa? No, kelle vaan ketä tägini kiinnostavat, tai ehkä itselleni. En yritä kalastella tykkäykiä, postaan asioita ja kuvia, joista itse pidän. Mukavahan se tietenkin on, jo niistä on jollekulle muullekin ilo. Eihän kukan kerro vitsiäkään vain nauraakseen sille itse. Tai ehkä joku, but maybe tou get the point.

Tosiasia on, että vähempi tänne eetteriin kukaan laittaa negatiivisia asioita, jotain, mikä saa postaajan näyttämään huonolta. Niinhän opetan lapsillekin. Kaikki on netissä ikuisesti. Netin ikuisesti. Ja vaikkei suojatut kuvat ja kirjoitukset suoraan näykään kuin niille, joiden on sallittu ne nähdä, ei netissä mikään ole oikeasti täysin turvassa. Ja se puolihuolimaton lausahdus saattaakin saada yllättävän merkityksen oudossa tilanteessa.

En usko, että yritän näyttäytyä täydellisenä. Mutta aivan kuten jokainen muukin somettaja, näytän maailmalle vain sen, minkä haluan maailman näkevän. Hyvät puoleni, saavutukseni, harkitut epätädellisyydet. Liekö siinä mitään väärää. Niinhän me näyttäydytään oikeassakin elämässä. Harva tupsahtaa työpaikalle hiukset harjaamatta (olen muuten joskus huomannut vasta hississä että hiukset jäi harjaamatta, mutta nämä nyt on pörröt muutenkin), risaisissa verkkareissa ja paita väärinpäin. Ellei ole sellainen työ.

Ei, ei me anneta itsestämme juuri enempää oikeastikaan, ei ennen kuin henkilö on päässyt sen ulkoisen panssarin läpi. Toiset päästävät sen läpi helpommin, toiset ei niin helposti. Toisilla on laaja ystäväpiiri, toisilla pieni, vaikka kavereita olisi paljonkin. Itse kuulun jälkimmäisiin. On paljon asioita, kuten akustikusneurinoomani ja muut fyysiset asiat, joista minua ei haittaa puhua vieraidenkaan kanssa, mutta vain aniharva saa nähdä sisimpääni.

Blogiteksteissäni toisinaan raotan tuota panssaria harkitun pienen rakosen verran. Hyvin harvoin, hyvin vähän. Enimmäkseen some vain laajentaa hyvänpäivän tuttujeni verkostoa. Filosofisesti voisi miettiä, mitä iloa siitä oikein on. Minulle se on rikkautta. Jakaa pieniä paloja erilaisten ihmisten kanssa. Vai oliko se sittenkin niin, että haalimme some-tutuiksemme yhtä lailla itsemme kanssa samanhenkisiä ihmisiä kuin irl-tutuiksemmekin? Silti.

Vai olenko sittenkin narsisti? Hmm. Tuosta Iltiksen artikkelista tunnistan omasta käyttäytymisestäni vain profiilikuvan tiheähkön vaihtamisen. Ok, so I'm a bit vain. So sue me ;)

My not so perfect life… no wait! It is great just like it is <3