Tehottomuuden tila

Mitä tekis? Sulkisiko silmät, vai lepuuttaisiko vaan päätään? Lojuisiko sohvalla vai sängyssä? Kuuntelisiko pään sisäistä huminaa, vai kuuntelisiko pään sisäistä huminaa? Jaksaisiko kurkata facebookkia muutaman minuutin? Jaksaisiko lukea tytttären blogipostauksen viimein loppuun? Saisiko aikaiseksi kirjoittaa vähän matkaa itse? Mutta missä asennossa olisi hyvä? Jaksavatko silmät?

Päässäni kuulostaa siltä kuin siellä humisisi valtavan suuri virtalähde. Jos onkin, ja se siellä energiaa tuottaakin, se menee vissiin kaikkeen siihen pään sisällä tapahtuvaan paranemiseen. Paljon muuhun ei energiaa riitä. Ei, vaikka keho varmasti saa nyt riittävästi ihan hyvää polttoainetta. Torkun, tai ainakin lepäilen kaiken päivää, tekemättä mitään. Väsyttää, kun on syönyt, kävellyt portaat, pukenut päälleen… Siis jokaisen jälkeen erikseen.

Jos pitäisi valita yksi sana, jolla ihmiset ovat minua elämäni aikana kuvailleet, se olisi tehokas. Olen paljon muutakin, mutta olen aina ollut niin tehokas, että se on hallinnut sitä miten ihmiset minua ovat määritelleet. One to get the job done. Ironista kyllä, olen aina vihannut koko sanaa, koko konseptia etenkin työelämässä. Asiat vaan on hoidettava, sillä hyvä. Ei se sen kummempaa mielestäni ole. Get the job done.

No, nyt on minusta kaikki teho kaukana. Priorisointia. Ainoa asia, joka minun on nyt hoidettava, on itseni kuntoon, eikä se tapahdu tehokkaasti vaan rauhallisesti hiljaksiin, askel kerrallaan. Kaikki muu on toisarvoista – ja hoituu, kun olen taas normaalimmassa vedossa. Nyt on aika olla tehoton ja levätä joka välissä. Valita jaksaako kävellä hakemaan vesilasin itse, vai pyytääkö miestä tai lapsia hakemaan puolesta.

Omituista tämä on. Pää pitää kyllä huolen siitä, että lepään. Mutta samalla tuntuu hassulta vain makoilla. Olla silmät kiinni – tai auki – ja vaan olla. Kuin koira. Välillä ei päässä liiku juuri ajatuksiakaan, sillä välillä pelkkä ajatteleminenkin tuntuu liian raskaalta. Välillä jalat (ja kuntoutuminen) vähän vaativat liikuntaa ja kävelen kolme kertaa ruokapöydän ympäri ja teen fysioterapeutin määräämiä varpaillenousuharjoituksia. Ja palaan sohvalle lepäämään taas.

Olen joka talvi halunnut aina voida vain nukkua talviunta maaliskuulle. Nyt se on minulle suotu, more or less. Talvi alkoi kunnolla vain pari päivää ennen leikkaustani, ja nyt minulla on sairaslomaa ja lupa levätä maaliskuun puoliväliin saakka. Toki varmasti energiatasoni nousee jo aiemmin, ja lähden ulos raikkaaseen ilmaan koiran kanssa kokeilemaan ulkoilua ennen kuin huomaankaan. Mutta silti. Siihen asti on lupa levätä niin paljon kuin vain tarvitsee. Lupa olla tehoton.

Siksipä teinkin listan ennen sairaalaan menoa asioista, jotka piti saada hoidettua tammikuun aikana, ja hoidin listan alta pois ennen leikkausta ;) Ei stressiä edes siitä ettei jaksa edes ajatella ;) Voin olla kuin Kamujen kissa ja painua takaisin nukkumaan kun siltä tuntuu. Ja siltähän tässä vaiheessa enimmäkseen tuntuu. Joka välissä. Kun ei ole energiaa muuhun kuin toipumiseen.