Tanssiaskelin

Seitsemän viikkoa sitten opettelin vielä uudelleen kävelemistä. Töpöttelin portaita kuin pieni lapsi. Viitisen viikkoa sitten otin ensimmäisiä askelia koiran kanssa ulkona, päästäni pyörällä. Tänään pyörin piqueitä salin poikki (olkoonkin, että  vain muutaman ja kävelin lopun matkaa) ja tanssin Me and my shadown tahtiin. Kaikki huomioiden, ei se tunti hullummin mennyt, vaikka armas tosikoiseni, joka seuraili tuntia lasin takaa omansa jälkeen, sanoi että sukkasin. No, varmasti niin, ei kahta kysymystä. Mutta minulta leikattiinkin akustikusneurinooma vajaat kahdeksan viikkoa sitten, ja olen tullut pitkälle. Siis I’ve come a long way. Kielipuolisuuteni on vain vahvistunut leikkauksen myötä.

Istuskelin ennen tuntia tanssikoulun penkillä pitäen seuraa iPadilleni ja katsellen toisella silmällä tosikoisen tuntia. Tosikoinen ei sukkaa, vaikka onkin jälleen ryhmänsä nuorimpia ellei nuorin, kun ei vielä ole yhtätoista täyttänyt. Oma tunti vähän jännitti. Tuntui hyvältä tehdä normaaleja asioita, kuten matkustaa bussilla ja vaihtaa treenikamat päälle. Mutta jännitti vähän, miten pääni kestäisi tanssitunnin. Miten kuntoni kestäisi tanssitunnin! Ei siitä ole kauankaan, kun tein olohuoneessa muutaman piruetin ja keittiössä ruuanlaiton lomassa puolet normaali-venytyssarjastamme ja olin valmis nokosille. Halusin kuitenkin jo kokeilla. Jostain pitää aloittaa, enkä voi vain jäädä odottelemaan, että PIM! eräänä päivänä kaikki sujuisi kuin tanssi. Pun intended.

Alkulämpät olivat tietenkin joulutauon jälkeen vaihtuneet, ja jos en muuten tuntenut itseäni tarpeeksi epävarmaksi olemiseni kanssa, viimeistään siinä, etten tiennyt miten lämpät menee, tai millaiset vatsasarjat tehdään, tai plié-sarjat, tai… Perusvenytykset olivat liki ennallaan, sentään. Vatsojen loppuvaiheilla oli pakko antaa itselleni lupa vain levätä, sillä vaikka töitä tekivätkin reisi- ja vatsalihakset, alkoi pää tuntua ylikuumentuneelta. En tiedä, voinko vielä katkaista suonen päästäni (kai se periaatteessa on mahdollista milloin vaan), mutta tuntui turvallisemmalta huilata hetki, ettei pää ylipaineistu. Sama salin poikki hyppysarjojen osalta, ja vähän muutenkin välillä.

Ne piquet ja muut pirskat. En minä ihan toivoton ole, mutten paljon enempääkään. Vielä. Olen selviytynyt niistä joskus ihan hienosti. Piquet ovat sujuneet, ja tuplapiruetitkin onnistuneet kivasti. Jossain vaiheessa se lähti vähän niinkun alamäkeen. Syytin siitä vuoden tanssitaukoa. Ja väsymystä. Ja stressiä. MIlloin mitäkin. Samoin kuin siitä, etten oikein pysynyt varpaillani toinen jalka passeéessa. Tai edes coupéessa. Nyt tiedän paremmin. Akustikusneurinooma se kasvoi kasvamistaan, ja härnäsi häiritsemällä tasapainoani ja orientaatiokykyäni. Nyt se on päästäni poissa, ehkä tästä on tie ylöspäin? Kunhan vaan saan pääni olemaan sekoamatta. Kunhan vaan saan spotin takaisin paikalleen. Ja muuta sen sellaista.

Tuntuu hölmöltä, että kaiken opettelun saa tanssinkin osalta aloittaa suunnilleen alusta, vaikka tekniikka selvä onkin. Mutta hei! Osasinhan minä kävelläkin, ja silti piti aloittaa alusta senkin kanssa. Kävely palautui nopeasti. Tanssi-muuvitkin varmaan voisi palautua kohtuu-nopsaan, jos treenailisin niitä päivittäin himassakin. Tässä kohti tunnustaudun laiskaksi. Tanssitunneilla on kivaa, ja tanssiminen himassa, kaupassa ja milloin missäkin on niinikään kivaa. Mutta aika harvoin äidyn treenaamaan tekniikkaa muutoin kuin tunnilla. Joskus kylläkin. Silloin kun on tylsää.

Tanssisarjaa tanssittiin kolmatta kertaa. Tai siis kaikki muut tanssivat kolmatta kertaa, minä ensimmäistä. Ja sehän aina itsessään hupaisaa, yrittää saada siitä kiinni. Vähän sarjasta riippuen saatoin aiemmin päästä ihan hyvin mukaan, mutta tämä sarja, niin kiva kuin se olikin, oli tänään vähän haasteellinen kaikkine pyörimisineen päivineen. Askeltelin jotenkin sinne päin, selviydyin joistakin pätkistä ok, ja fuskasin puolet pyörähdyksistä. Ja pää oli pyörällä silti. Tanssin kuitenkin tunnin loppuun saakka, ja tunnin jälkeen tunsin saavuttaneeni jotain matkallani kohti uutta normaaliani ja tavallista elämää.

Sairaslomani loppuu tähän viikkoon, ja ensi maanantaina suuntaan askeleeni jälleen toimistolle, heti aamusta. Tosin tein tuossa eräänä aamuna suihkussa tärkeän päätöksen: myöhäistän aamujani puolella tunnilla aina kun voin. Siis, sen sijaan että säntään 7:54 bussiin, menenkin vasta 8:29 bussilla. Olen toimistolla just-about yhdeksän aikaan. Puoli tuntia kuulostaa vähältä, mutta tiedän itsestäni, että aamulla it makes all the difference in the world. Jos kelloni soi seiskalta ja nousen vartin yli, on minulla reilun puolen tunnin sijasta reilu tunti aikaa saada itseni ovesta ulos. Ehdin viedä koiran ulos, juoda cappucinoni tarvitsematta pelätä kielen palamista ja väärään kurkkuun ryystämistä. Hitaampaa elämää. Parempaa elämänlaatua.

Kuten kaikki varmasti tiedätte, aamuihminenhän en ole ollutkaan, ikinä. Paitsi jos aamu on puoli yhdeltätoista ;) Tänään lähdin puoli yhdeksän maissa Meggien kanssa kävelylle aurinkoiseen aamuun, huurteisten lehtien narskuessa jalkojen alla. Käveltiin miehen vielä nukkuessa pienen metsikön poikki kirpakkaassa aamuilmassa. Tultiin kotiin, ruokin koiran, tein cappucinot ja kaadoin meille lasilliset tuoremehua. Mies laskeutui makkarista keittiöön, varmaankin kahvikoneen äänen houkuttelemana. Kävin suihkussa, ja koirakin kävi, ja puoli yhdentoista maissa istuin sohvalla puhda koiruus vieressäni kerälle käpertyneenä, ja mietin, että jos olisi työpäivä, NYT olisin valmis ryhtymään hommiin. Eniten jään kaipaamaan hitaita aamuja.

Ainakaan minun ei tarvitse jäädä kuitenkaan kaipaamaan tanssitunteja. Monien vähemmän hyvin toipuneiden kokemuksia luettuani, oman kuntoutumiseni alkumetreillä, välillä jo pohdin onko tanssiurani – ja pahimmassa tapauksessa työurani – vaakalaudalla, palaudunko ikinä tanssikuntoiseksi, työkuntoiseksi. Tässä sitä ollaan :) Onnellinen tanssiitunnin jälkeen, ja viikon päästä paluu sorvin ääreen. Meillä on kyllä erinomaiset (neuro)kirurgit tässä maassa :)

IMG_4733