Tankillisen tarina

Olin tienpäällä. Vaihteeksi, pitkästä aikaa. Lähdin eilen ajelemaan kohti Harjavaltaa iltasella vähän viiden pintaan. Päivällä olin käväissyt asioilla, muistuttanut itseäni, että sitten lähtiäisiksi pitää kurvata Teboilin kautta. Tankki oli melkein tyhjä, mutten silloin päivällä jaksanut täyttää. Olin myös aikonut lähteä jo neljän pintaan, etten ihan niin myöhään olisi perillä, mutta unohduin tekemään töitä. Sitten kävin vielä koirien kanssa ulkona, ja ainiin! jotain pitäisi kai pakatakin. Saatuani itseni ja kamani autoon, unohdin autuaasti auton liki-tyhjän tankin.

Hogasin mokani juuri kun kaarsin Kehä-ykköseltä Turun motarille. Siis juuri siinä pisteessä, kun olin juuri jättänyt taakseni sen toisen alkumatkan varrella olleen TB:n. Seuraavasta ei tietoakaan – Turkuun päin mennessä olisin tiennyt, etten mitenkään selviäisi niillä tankillisen rippeillä matkan seuraavalle Teboilille. Jos joku ei siis vielä ymmärtänyt, tankkaan Teboilin kortilla. Maksan bensat kerran kuussa laskulla mieluummin kuin suoraan tililtä.

Arvoin vaihtoehtojani ja tuijottelin ajotitetokonetta (no siis en, mutta vilkuilin punnitsevasti, siinä ajamisen lomassa) ja päätin ajaa Nummelaan saakka. Arvelin, että siellä voisi olla TB:kin. Nummela oli vielä kohtuun rajoissa, ajotietokoneen näyttäessä jäljellä oleviksi kilometreiksi 72. Sinne siis. Motaria Porin tielle asti ja koukkaus Nummelan keskustaan. Neste. ABC. Keskusta. Kurvasin jonkin toimistorakennuksen pihaan näpräämään Teboilin ei niin hyvää mobiilisaittia.

Etsin Teboilia paikasta Nummela. Nada. Yritin kartalta – ei se mitään näyttänyt mihinkään ilman jotakin tuloksia tuottavaa hakua. Syötin hakukoneeseen reitin: Nummela-Forssa. Jo tärppäsi! Karkkila, 25km. Ajotietokoneen näyttäessä jäljellä oleviksi kilometreiksi 41, en arvannut ihan sillä tankilla kokeilla onneani. Se vielä olisi puuttunut, että olisin ollut tienposkessa bensattomana! Tankkasin autoon kympillä bensaa Nesteellä ja matka jatkui. Sanokaa vaan: olisit nyt tankannut täyteen sillä Nesteellä. En voinut. Se soti rutiiniani ja feng shuitani vastaan.

Matka jatkui kohti Karkkilaa. Hurautin autollani paikallisen Lidlin pihaan, missä oli yksinäinen kylmäasema yhdellä automaatilla, kahdella pumpulla (tai siis kaksi kertaa kolmella pumpulla). Auto kummallakin pumpulla, yksi toisella puolen jonossa. Kurvasin sen toisen perään jonoon. Kesti. Ja kesti. Ja lopulta ne ensimmäiset autot saivat tankkinsa täyteen ja se toinen jonossa ollut meni syöttämään korttiaan automaattiin. Ja se kesti. Ja kesti. Lopulta mies pääsi tankkaamaan ja tuli minun vuoroni syöttää korttini automaattiin.

Herran tähden se kesti! En oikeasti valehtele, jos sanon, että kone mietti ainakin viisi minuuttia ennen kuin pääsin syöttämään PIN-koodin! Loppuasiointi ei kestänyt ihan niin kauan, mutta minulta meinasi jo loppua usko ja arvelin laitteen syöneen korttini. Soitin asiakaspalvelun numeroon. Ja jonotin. Koko sen ajan kun tankkasin autoani. Ja vielä pitkälti sen jälkeen. Olin jo monta kilsaa taas tienpäällä, kun siellä vihdoin vastattiin. Sanoin, että jotain tarttis tehrä sille Karkkilan automaatille. Eihän tuollaista hitautta esiinny Hämeessäkään.

Matkan jatkuessa pyörittelin mielessäni ajatusta pysähtyä jonnekin haukkaamaan vähän iltapalaa tai ainakin ostamaan vähän jotain pureskeltavaa ja juotavaa hotellihuoneeseen. Ajomatka puudutti ja kun viimein Huittisissa melkein meinasin pysähtyä ABC:lle, huomasin liian myöhään, että sinne olisikin pitäny kääntyä jo. Ajoin siis suoraan hotellille ja vielä mietin, että tsekkaan itseni sisään, vien kamat huoneeseen ja lähden käymään “kylillä”. Respassa seistessäni muutin mieltäni ja ajattelin kävellä takaisin aulan baariin hakemaan edes jotain juotavaa, kunhan saan kamat huoneeseen. Huoneeseen päästyäni lysähdin sängylle, enkä siitä noussut kuin pesemään hampaani ja seuraavan kerran aamulla.

Yöllä sieltä ei olisi parennutkaan mihinkään lähteä hipsimään, sillä ovessa oli lappu: “Hotellihuoneen oven avaaminen vastaanoton aukioloaikojen ulkopuolella 50€” ;)

Heräsin aamulla kuuden aikaan ihan tukkina nukutun yön jälkeen. En minä silloin vielä mihinkään noussut, nukahdinkin pari kertaa uudestaan, herätäkseni jälleen johonkin kolinoihin ja naapureiden suihkuääniin ym. Nousin seitsemän aikaan ja olin aamupalalla puoli kahdeksan aikaan. Hörpin pahanmakuista kahvia söin perusaamupalan ja kuuntelin puolella korvalla uutisia telkkarista. Säämies sai korvani hörölleen: sateita luvassa iltapäiväksi ja illaksi. Sääkartan mukaan koko kotimatkani piti oleman sateinen.

Pakkasin kimpsuni ja lähdin asiakkaalle. Päivä koulutusta ja workshoppausta, ja jälleen auton rattiin. Nokka kohti kotia. Lounas ei ollut ollut mikään järin maittava tai runsas – pari salaatinlehteä ja pari siivua graavilohta (no okei, se oli hyvää kyllä), joten se Huittisten ABC kutsui jälleen ja tällä kertaa pääsin sinne asti, enkä ajanut ohi. Hesen kanawrap ja smoothie ja matka jatkui taas, laskevan auringon säteissä. Sateesta ei ollut tietoakaan. Tykkään niin, kun säämies on väärässä minun edukseni!

Kehä-ykköselle saapuessani näin yhdellä silmäyksellä ehkä enemmän autoja kuin koko siihen astisen ajomatkan aikana yhteensä. Vaikka olin ajanut ilmiselvissä paikallisissa työmatkaruuhkissa (kuusi autoa jonossa). Tervetuloa takaisin pääkaupunkiseudulle. Kellokin jo puoli seitsemän – mikä ruuhka se siihen aikaan? Kehä on kehä. Ja koti on koti <3 Koirat vastassa ovella, onnesta sekaisin. Taisivat raukat luulla, ettei mommy tule enää koskaan kotiin. Taas ;)