Se sattuu sisimpään

Minulla on kotona kolme tytärtä, kaksi heistä teini-iän kynnyksellä, yksi jo ovesta sisällä. Teini-ikä ja sen esivaiheet ovat monella tapaa rasittavaa aikaa niin teineille itselleen kuin vanhemmilleenkin, mutta se mikä niin monesti unohdetaan murrosiästä puhuttaessa on ne hyvät puolet. Tyttöjen kanssa voi jutella vaikka mistä, ja vastassa on terävää analyysiä ja syvällistä pohdintaa. Ihan fantastista seurata lasten heräämistä tietoisuuteen ympäröivästä maailmasta! Heillä on mielipiteitä. Perusteltuja mielipiteitä.

Yksi kestoaihe tuon ikäisillä tytöillä, ainakin meillä, on pojat. Ja seurustelu. Meillä ei tytöt tietääkseni vielä seukkaile, eikä niistä ihastuksista juurikaan minulle puhuta, mikä on ihan ok. Mutta kuulen paljonkin heidän kavereidensa seukkailuista, ja ennen kaikkea niistä bänkseistä, jotka sitten aina jossain vaiheessa ovat edessä. Ovathan he vielä 11-12-13-vuotiaita. Yleensä se on se poika, joka lopettaa yhdessä olemisen. Ja usein “ilman hyvää syytä”, sillä sehän ei tyttöjen mielestä ole hyvä syy, ettei vaan enää halua “olla”.

Voi meitä tyttöjä. Tuon lajin kehittyminen kun kulkee niin paljon poikia edellä, ja melkeimpä voisin sanoa, että turhan paljon muuta kehitystä edellä muutenkin. Siihen on syynsä, että olin 11-13vuotiaana itse rakastunut itseäni neljä vuotta vanhempaan poikaan, jolle tosin olin vain lapsi. Ja sitten myöhemmin itseäni kuusi vuotta vanhempaan, jonka kanssa aikanaan päädyin naimisiin. Niin, ja nykyinen mieheni on yhdeksän vuotta vanhempi. En ole sitten kymppivuoteni juuri katsonutkaan itseni ikäisiin, ehkä jotakin lyhyttä ihastusta lukuunottamatta. Edes aikuisena.

Kun poika lopettaa seurustelun – tai tyttö, toki – oli syy mikä tahansa, se sattuu sisimpään. Etenkin herkässä murrosiässä, kun vielä etsii itseään ja muodostaa minäkuvaansa. Enkö olekaan tarpeeksi hyvä? Enkö ole tarpeeksi kaunis? Mitä minussa on vialla, kun toinen ei jaksakaan olla kanssani? Sydänsurut kuuluvat elämään. Vaikka sattuu, ne ovat tärkeitä kasvamiselle. Kuka tahansa ei ole oikea kelle tahansa. Se että itse on johonkin ihastunut, ei tarkoita, että kemiat synkkaisivat ja että juuri SE ihastuksen kohde olisi se oikea.

Ihminen määrittelee itsensä suhteessa toisiin ihmisiin. Se on vääjäämätöntä, sillä emme ole saaria, vaan ihminen tarvitsee ihmistä. Määrittely tapahtuu suhteessa vanhempiin, sisaruksiin, kavereihin, opettajiin, seurustelukumppaneihin, ihastuksiin. Ja kun tulee torjutuksi, sattuu se sisimpään. Se pitää oppia käsittelemään. Sen yli pitää oppia pääsemään. Se, joka ei rakasta sinua sellaisena kuin olet, ei ole sinun rakkautesi arvoinen.

Ennen kuin sitoutuu siihen, minkä olisi tarkoitus kestää läpi elämän, on yleensä syytä käydä läpi muutama sydänsuru ja löytää itsensä, jotta tietää mitä odottaa toiselta, mitä hyväksyy, mitä ei voi hyväksyä. Jotta ei riko suhdetta omalla rikkonaisuudellaan ja vaativuudellaan. Parisuhdettakin täytyy harjoitella. Jotkut onnistuvat harjoittelemaan yhdessä ja selviytymään siitä hamaan hautaan asti yhdessä. Useimmat meistä tarvitsevat harjoitussuhteita. Parasta tietenkin olisi, jos harjoitussuhteet eivät olisi niitä, joihin syntyy myös lapsia.

Äidistä/äitipuolesta tuntuu silti pahalta, kun tytär tulee torjutuksi. Kun ihastus ei vastaa ihastukseen. Kun tytär kertoo nähneensä ihastuksensa kulkevan tyttöystävän kanssa. Suojeleva leijonaemo haluaisi tytöilleen vain onnea ja hyviä kokemuksia. Omat kokemuksensa läpikäynyt nelikymppinen nainen minussa kuitenkin tietää, että vain pettymysten kautta he voivat löytää itsensä ja kasvaa täyteen naiseuteen, ja löytää sen kumppanin, jonka kanssa oikeasti voivat olla onnellisia. Uskon, että jokainen heistä sen vielä löytää.

Onneksi seurusteluilla ei ole kiire. Ei sitä todellakaan tarvitse aloittaa vielä 11vuotiaana, ei edes 13vuotiaana, ei edes 14vuotiaana, vaikka tiedänkin sen kaipauksen tunteen. Vielä on aikaa. Eikä niitä sydänsuruja ehkä kuitenkaan tarvitse metsästämälläkään metsästää ;) Ei ole helppoa olla (esi)teini.