Ruoanlaittoyritystä

“You make the best food. Moms make the best food,” kehui keskimmäinen ryhtyessäni mannapuuronkeittoon. Minusta mies on meidän perheen master chef, mutta lapsille on monesti enempi mieleen minun laittama perusruoka. Pasta bolognese. Keltainen kana-curry. Broileriwokki. Mannapuuro. Itsetehty pizza. Toastit. Niitä grillailee mieskin heille. Ja juustohampurilaisia.

Viikonloppuna jo istuskelin keittiön liepeillä jaellen ohjeita kana-curryn laittoon miehelle ja tosikoiselle, jotta tytöt saivat lemppariaan vaikkei äiti jaksanutkaan häärätä vielä keittiössä tarpeeksi kauan saadakseen aikaan kokonaisen aterian. Tai siis kaksi nuorinta sai lemppariaan. Esikoinen on yhä yhtä hankala syöjä kuin 10 vuotta sitten kolmen vanhana. Jotenkin hänkin hengissä silti pysyy ja on kaikki vuodet kasvanut nopeampaa tahtia kuin kumpikaan paremmin syövistä nuoremmista. Ja on nyt jo minuakin pidempi. Go figure.

Eilen minulla oli hyvä päivä. Vaikka heräsin aamulla itkuisena ja olotilaani kyllästyneenä, loppupäivä olikin yllättäen huomattavasti edellisiä parempi. Päätä särki vähemmän ja jaksoin enemmän. Jopa niin, että ainakin oman pääni sisällä tunsin jaksavani laittaa tytöille manniksen, ja meille dahlia – intialaista linssipöperöä – jota on tehnyt mieli jo jonkin aikaa. Minulla on mielitekoja kuin olisin raskaana…

Tosikoisen kotiuduttua tanssitunniltaan (niin tuokin kohta 11v sujuvasti kulkee jo itsenäisesti bussilla Sörnäisiin tanssitunnille ja takaisin!) könysin alakertaan ja ryhdyin puuronkeittoon. Näennäisesti en tiedä tehneeni mitään erilailla kuin ennenkään, mutta onnistuin saamaan puurosta paakkuista. Mistä omat tyttäreni surutta marisivat, keskimmäinen sanoi ettei se haittaa.

Tyttöjen saatua paakkuisen puuronsa aloin kerätä aineksia sitä linssipöperöä varten. Jouduin vähän improvisoimaan, sillä meillä ei ollut vihreitä chilejä. Sain linssit, sipulit ja pari rawit-chiliä pataan, vettä päälle ja odottelemaan kiehahtamista. Kiehahdus tulikin, kattilasta yli saakka. Vähensin lämpöä ja annoin hätiin tulleen miehen siivota ylikiehahduksen, ja lysähdin sohvalle voipuneena.

Mies hoiti linssipöperön loppuun sohvalta jakelemieni ohjeiden mukaan – olihan ne siinä keittokirjassakin luettavissa, mutta kun olin jo valmistellut homman ja tiesin ulkomuistista mitä vielä piti tehdä – ja vähän muuta ruokaa sen kaveriksi. On se hyvä että minulla on tuo ihana mies rinnallani <3

Tietääkseni aivoihini ei leikkauksessa koskettu. Päin vastoin, sinne jätettiin siivu kasvaintakin, jottei aivot vaan vaurioituneet. Jotain tuolta pääkopasta tuntuu silti puuttuvan, kun ei yksinkertainen ruoanlaittokaan onnistu ilman pienimuotoisia katastrofeja. Tai sitten se on vain tämä väsymys. Silloinkin kun en varsin tunne itseäni väsyneeksi.

Ruoka oli hyvää, ja lapsetkin söivät puuronsa pienestä marinasta huolimatta. Joten ei tuo ensimmäinen leikkauksenjälkeinen keittiöyritelmäni ihan täysi katastrofi ollut, jos kohta ei ihan täysi succéekaan. Vähän kerrassaan. Tänä aamuna tsemppasin keittiöön uudestaan, paistoin itselleni eggwichin (kaksi paistettua kananmunaa, joiden väliin tulee cheddaria). Normaalia elämää kohti.