Rauhaan tuudittautuneet

Minä synnyin 70-luvulla. Isäni on ensimmäistä sodanjälkeistä sukupolvea, äitini syntyessä sodasta oli jo liki vuosikymmen. Isoäitini syntyi sotien välissä, kasvoi vaurastuvassa itsenäisessä Suomessa, eleli huoletonta lapsuutta ja varhaisnuoruutta kauniissa ja vilkaassa Viipurissa. Näin hän minulle on sitä kuvaillut.

Esikoiseni täytti pari viikkoa sitten 14. Se on mielenkiintoinen ikä, sillä vaikka 13 tekee nuoresta virallisesti teinin, 14 on ainakin minun mielessäni paljon isompi virstanpylväs. Yhteiskunnallisesti se ei sisällä mitään siirtymää – alakoulu on jäänyt taakse jo vuotta aiemmin, rippikouluikään on vielä vuosi, oppivelvollisuuden päättymiseen pyöreästi kaksi.

Silti 14 on jotenkin merkityksellinen ikä, ainakin tytön elämässä (pojistahan minä en mitään tiedä). Ensimmäinen angstinen murrosikävuosi on takana. Vielä sitä murrosiän myrskyä on jäljellä, mutta 14-vuotias on jo aivan toisella tavalla itsenäinen kuin 13-vuotias. Henkinen kypsyminen on täydessä vauhdissa, lapsi kulkee kohti aikuisuutta.

Ehkä tuo ikä on saanut minun mielessäni jonkin maagisen merkityksen ihan siksikin, että minulle tuo ikävuosi merkitsi lasteni isän tapaamista (vaikka seurustelemaan ruvettiinkin vasta pari vuotta myöhemmin) ja kaveripiirini täyttä muutosta, ja mieleeni on iäksi syöpyneet myös isoäitini kohtalo – tulla reväistyksi vilkkaasta teinielämästä evakoksi vieraaseen kaupunkiin juuri tuossa herkässä 14 vuoden iässä.

Minun isovanhempani ovat kaikki eläneet läpi sodan. Isoäitini oli lotta heti kun hänet pikkulotaksi kelpuutettiin, ukkini ja isoisäni sotilaita, mummistani en edes ole varma. Mummi, ukki ja isoisäni puhuivat sodasta äärimmäisen vähän. Ukkiini se jätti kovat henkiset arvet, isoisäni kuuroutui toisesta korvastaan, mummi? En muista hänen juuri sota-ajasta edes kirjoittaneen elämäkerrassaankaan.

Isoäitini on kertonut sodasta senkin edestä. Niin lapsilleen kuin lapsenlapsilleen kuin lapselapsenlapsilleen. Isäni loikin sitten uran Suomen sotahistorian tutkijana. Minä ja lapseni emme ole voineet välttyä oppimasta sodan siitä puolesta, jota eivät koulukirjat kerro.

Hornetit ovat tässä viime viikkoina lennelleet yläpuolellamme silloin sun tällöin. Eräänä iltana olimme ulkona koirien kanssa, minä ja tosikoinen, kun päämme yläpuolella jylisi jälleen. “Luuletko, äiti, että Venäjä hyökkää Suomeen ja tulee taas sota?” kysyi tosikoinen 11v koneita kuunnellessaan. “Toivottavasti ei tule,” vastasin, sillä enhän minä mitään voi luulla tai luvata. “Olisi aika kamalaa isoisoäidille kokea vielä uusi sota ennen kuolemaansa,” totesi tytär. “Niin olisi,” sanoin, ja jätimme aiheen siihen.

Suomi oli vielä hyvinkin suomettunut minun lapsuudessani ja vielä nuoruudessanikin. Nyt lehdet ovat uutisoineet Suomen politiikan “viimein irrottautuneen Paasikiven-Kekkosen-linjasta”. Hyvä niin. Johan tässä on pari-kolme sukupolvea kumarrellut Neuvostoliiton ja sittemmin Venäjän suuntaan siinä uskossa ja toivossa, että jos ei karhua härnää, se ei hyökkää.

Yhä tuosta samasta syystä Nato-jäsenyys jakaa kansaa. Meillä on rauhan ajat, miksi härnätä Venäjää liittymällä Natoon? Meillä on rauhan ajat, mutta kuinka kauan niitä kestää? Virossa ja keski-Euroopassa suomalaisia pidetään naiiveina, kun täällä uskotaan, että jos vaan tarpeeksi hissuksiin ollaan, ei Venäjällä ole syytä tulla rajan yli.

En ole poliitikko, enkä ota kantaa. Mutta minuun on istutettu syvä epäluottamus naapuria kohtaan. Historia on osoittanut, viime aikojen Ukraina-tilanne on osoittanut, ettei Venäjä tarvitse syytä. Jos se jotain haluaa, se keksii kyllä syyn.

Ei, minä en ole tuudittautunut rauhaan. Toivon todella, etten sotaa kulmillani näkisi, toivon etteivät lapseni liioin sitä joutuisi kokemaan. Tai lapsenlapseni. Tai kukaan! Historia on kuitenkin osoittanut, että niin kauan kuin on ihmisiä, on myös sotia. Ihmisluonne on ahne ja vallanhaluinen. Osa meistä oppii siitä pois ja elämään sovussa muiden kanssa, osa ei. Valitettavasti valtaan nousee kovin usein nimenomaan ne, jotka sitä valtaa janoavat.

Putinia on verrattu Hitleriin. Itse luin kenraali Erhnroothin muistelmia enkä voinut välttyä vertailemasta Toisen Maailmansotaan johtaneita tapahtumia viimeaikaisiin. Äitini minuun istuttama tuomiopäivän profeettaus nostaa vähän niskakarvojani pystyyn. Isäni ja isoäitini minuun istuttama Venäjän-pelko ei anna tuudittautua siihen, että kyllä EU ja USA Venäjän taltuttaa.

Eihän tässä muuta voi kuin toivoa parasta. Pahimman pelkääminen on lopultakin vain energianhukkaa. Energian, joka kuuluu käyttää elämiseen ja oman huomisen tekemiseen siinä uskossa, että elämä ja rauha jatkuu. Lutherin sanoin: “Jos tietäisin maailmanlopun tulevan huomenna, vielä tänään istuttaisin omenapuun”.