Pikkukoiran ukkoperhe

Varmaan meistä aika moni on pelännyt ukkosta ainakin pienenä lapsena. Niin minäkin pelkäsin. En enää, vaikka kieltämättä, jos oikein lähellä rytisee ja paukkuu ja salamoi, herättää se pientä pelkoa vieläkin. Valistunutta pelkoa, versus lapsuuden tietämättömyyden tuoma kauhu. Kun on tietoinen tuhoista, joita ukkonen voi aiheuttaa, hiipii mieleen pieni hirvi (ouh, tää on niin mutsismi), kun se oikein päällä pyörii.

Lapsena en ymmärtänyt, mitä se ukkonen oli, ja kaikessa metelissään ja valoilmiössään ja tuntemattomuudessaan se oli pelottava. Mutsi selitti minulle jotain taivaan ukosta, joka paiskoo puita pesään ja ajaa hevosrattailla ympäriinsä, “eikä se ole ollenkaan vihainen,” vastasi äiti, kun kysyin miksi se tekee sen niin vihaisena, että kuuluu niin kova ääni.

Mitähän olisin ollut? Kolmen-neljän? Olisinkohan ymmärtänyt ukkosen tieteellisen selityksen jo silloin, jos joku olisi vaivautunut minulle kertomaan? En tiedä, mutten muista itse koskaan muuta selitystä ukkosesta omille lapsilleni tarjoilleenikaan (eikä isänsä liioin), enkä muista heidän ukkosta juuri koskaan erityisemmin pelänneenkään. Mene ja tiedä.

Mutsin taivaan ukko alkoi tuolloin muutaman vuoden vanhana kyteä mielessäni, eikä aikaakaan, kun loin turvakseni kokonaisen ukkoperheen. Jos ukkoperhe kulki kanssani, ei minulle voinut tapahtua mitään ukkosellakaan. Niinpä toisen käteni ollessa äidin kädessä, toisesta piti kiinni isä-ukko. Isä-ukon toisella puolen kulki äiti-ukko, ja äiti-ukon vieressä rivissä kolme lapsi-ukkoa. Kaikki käsi kädessä.

Me oltiin aika leveä kuljetus, pienenkin lapsen mielikuvitus riitti ymmärtämään, että ainakin pari metriä leveä. Muistan eräänkin kerran, siskoni ollessa jo rattaissa joten minun on täytynyt olla silloin jo kuuden tai peräti seitsemän vanha, kuinka oltiin menossa pienestä portista sisään, ja minun täytyi oikein kääntyä vinottain siinä rattaiden vieressä, että ukkoperhekin pääsi kulkemaan. Luulen, että pian tuon jälkeen ukkoperhe viimein vaipui unholaan.

Ajallansa sitten luultavasti isoäitini kertoi minulle ukkosen oikeasta fysiikasta. Isoäidiltäni minä niitä juttuja opin. Kuten senkin, että ihminen painaa vedessä saman verran kuin itsensä kokoinen vesimassa. Muistanpa myös sen, miten sitten aikanaan koulussa ylpeänä vastasin opettajalle noin, luokan ainoana, joka tiesi tuon, ja kuinka siitä syntyikin ivanaurua, kun opettaja vähän typerästi sanoi minun olevan väärässä. Kyse on ihmisen syrjäyttämän veden massasta. Sama asia tieteellisemmin ilmaistuna. Vähän hiusten halkomista ja pienen oppilaan nöyryytys.

Takaisin ukkoseen. Minä siis en sitä yleisesti ottaen enää pelkää. Päin vastoin, useimmiten minusta on hienoa katsella salamoita ja kuunnella ryskettä. Jo joskus kouluiässä otin tavakseni alkaa laskea joka kerta salaman nähdessäni, jotta tietäisin kuinka kaukana se on. Teen sitä yhä, huomaamattani.

Nyt kuitenkin empatiani saa minut toivomaan, ettei niitä ukkosia niin kovin olisi. Tämän kesän kosteankuumien helteiden jälkeen meillä tuntuu olevan pahin ukkos-elokuu naismuistiin. Ukkosia on ollut jo monen monta ja sääennusteet lupailevat niitä päivittäin ensi viikollekin. Ja pieni barometri-Meggie pelkää, tutisee ja tärisee, silloinkin kun ukkonen on jossain kaukana. Se aistii ilmanpaineen ja pelkää.

Eihän se ole ainoa ukkosta pelkäävä koira. Isoäidin koira Della tapasi ukkosen tullessa sännätä suin päin jonnekin. Jos se oli sisällä, sen saattoi löytää sängyn alta, jos se oli ulkona eikä isoäiti huomannut ottaa sitä sisään ajoissa, se saattoi löytyä muutaman kilometrin päästä kaukonaapurin pihasta. Ja erään kerran ukkonen toi meillekin yhden karkulaisen pihaan landella.

Timmy ei korvaansa ukkoselle lotkauta. Se vaan torkkuu tai tekee mitä sitten tekeekin, eikä välitä rytinästä saati ilmanpaineen muutoksista. Mutta Meggie-parka. Se läähättää ja vapisee eikä uskalla syödä, ei nukkua. On kovat ajat pienellä, kun päivittäin on ukkosia. Miten saisi pienen koiran keksimään oman “ukkoperheensä”? ThunderShirt auttaa pahimpaan, muttei vie koko paniikkia pois.

No, elokuun ukkosia kestää aikansa. Tuulettavat kostean helleilman rippeetkin pois ja sitten on syksy. Lämpötilat jo nyt ovat kymmenisen astetta kylmemmät kuin vielä viikko sitten, vaikka aurinko paistaakin. Syysihmiset ottavat tämän riemulla vastaan, minä tunnen haikeutta ja ahdistusta. Palelukausi on aluillaan. Pimeä, kylmä, märkä. Seuraavan kerran minun on lämmin vajaan 11 kuukauden kuluttua.

Syksyn hämärien positiivisena puolena on kynttilät, punaviini ja tee. Huopa ja kirja. Ja tex-vaatteet, jotka pitävät kuivana koiralenkeillä sateessakin. Apropo. Pitää tilata Timmyllekin sade- ja villatakit.