Pieniä isoja askelia

Heräsin tänäkin aamuna päänsärkyyn, joka ei tuntunut haluavan väistyä ollenkaan. Makoilin sängyssä odottamassa, että särkylääke tepsii, mutta kun sen ottamisesta oli kulunut jo yli tunti, luovutin ja nousin päänsärkyineni päivineni. Laskeuduttiin miehen kanssa alakertaan laittamaan aamupalaa itselle ja koiralle.

Cappucinon, halauksen, fritattan ja noin tunnin verran myöhemmin oloni alkoi olla jo inhimillinen. Jälleen se oli nähtävä. Olo on parempi kun ei jää sängyn pohjalle, vaan nousee sinnikkäästi tekemään vähän jotain. Sitten sen vähän jälkeen tosin on aika taas ottaa torkut. Tai ainakin jotenkin levätä. Minkäs sille voi. Energia riittää vain vähäksi aikaa kerrallaan.

Aamupäivän Candy Crush Sagojen, uutisten ja FB-häröilyjen jälkeen lähdettiin vähän ulos koiran kanssa. Meillä on K-kauppa tuossa noin 400 metrin päässä. Pikkumatka. Miehen piti mennä käymään siellä, koiraa ei viitsi jättää ulos, joten ajattelin hetken, että lähden mukaan. Ja sitten mietin, etten ehkä jaksakaan kuin sinne asti. Huono diili.

Lähdin silti miehen ja koiran kanssa ulos kauppaa kohti. Noin puolivälissä matkaa totesin, että minun on viisainta noudattaa plan B:tä ja kääntyä koiran kanssa takaisin kotiin niin kauan kuin vielä jaksan kävellä. Niin tein. Lunta oli yön aikana tullut noin 15cm, teitä saati jalkakäytäviä ei ollut aurattu. Käveltiin tuota hiljaisenlaista katuamme ajoväylällä.

Siitä kun kävelin keskenäni koiran kanssa kotiin, pidin hihnan tiukalla ja koiran koko aika lähelläni. Oloni tuntui hivenen verran orvolta ja turvattomalta, kun en kyennyt aina hahmottamaan autoja, joita siinä muutama meni meidän kävellessä kotia kohti. Tähän puolikuurouteen on tottelemista…

Tuo lyhyt alle puolen kilsan kävely vei voimani jälleen ihan vallan, ja miehen palattua himaan hetikohta meidän jälkeen – me Megsun kanssa oltiin jääty hetkeksi juttelemaan lumitöitä tekemässä olleen naapurin kanssa, joka ensitöikseen antoi minulle ison karhunhalauksen – palattiin taas sängylle lepäämään. Tai siis minä osin lepäsin, osin vähän duunailin kuvien ja parin blogipostauksen kimpussa, mies oman projektinsa kimpussa.

Muutama tovi voimia kerättyämme mies lähti ulos tekemään oman osansa meidän pihatien lumitöistä ja minä hoidin yhden koneellisen pyykkiä maaliin (lue: kuivausrumpuun ja narulle), ja mentiin sitten suihkuun. Sauna on minulta vielä jos nyt ei kielletty niin ei ainakaan suositeltukaan juttu, enkä kyllä rehellisesti sanoen juuri nyt kestäisi sitä kuumaa ollenkaan. Suihkussakin alkaa aina tuntua vähän pahalta kun suihkuhuone höyrystyy.

Olen ollut nyt kotosalla vajaat kaksi viikkoa. Tänään en enää tarvinnut saunajakkaraa, vaan jaksoin seistä suihkussa alusta loppuun saakka, ja sain jopa hiukseni pestyä silleen ihan oikeasti, eikä vain varovasti sieltä ja täältä. Pään leikkaushaavaa on alkanut vähän säreksiä välillä myös, mutta silti (tai ehkä juuri siksi että siellä on taas edes vähän tuntoa) pystyin vihdoin pesemään hiukset kunnolla :)

Suihkun jälkeen suorastaan poistin varpaista vanhat lakat ja lakkasin ne uusiksi. Suihkussa ajelin sääreni. Alan tuntea itseni vähitellen taas ei vain ihmiseksi vaan naiseksi. Puhtaat hiukset, ajellut sääret, nätisti lakatut varpaankynnet. Viikko sitten en olisi jaksanut vähempää välittää.

Ja sitten olinkin taas uuvuksissa. Vielä jaksoin kiristää ulko-oven kahvan, sitten lysähdin sohvalle torkkumaan sillä välin kun mies laittoi meille ja koiralle illallista. Ruuan jälkeen minua jopa vähän tanssitti, Def Leppardin soidessa taustalla.

Niin pieniä juttuja, mutta niin isoja minulle juuri nyt. Eikä niitäkään kovin monta yhdessä päivässä, mutta bit by bit. Baby step by baby step. Pieni asia kerrallaan muuttuu taas isosta ponnistuksesta tavalliseksi asiaksi. Kuten portaat jo. Niitäkään minun ei enää tarvitse erityisesti ajatella joka kerta, vaan ne sujuvat ihan kuin normaalisti. Vielä kun nämä pään oudot sensationit loppuisivat joskus… Sitä odotellessa.