Olihan ukkonen

Kävin koiran kanssa aamulenkillä. Mietin, että jos eilen tuntuikin 25 asteelta, tänään tuntui vähintään kolmeltakymmeneltä. Ja kosteus oli korkealla. Aurinko paistoi, en huomannut pilviä taivaalla. Kuitenkin, vain kymmenen minuuttia sen jälkeen kun olin palannut koiran kanssa kotiin ja järjestellyt aamupalalautasta, mies totesi, ettei se aurinko paista tänään ollenkaan. Kysyin, jotta kuinniin ei, juurihan se paistoi kirkkaalta taivaalta. Sille taivaalle oli kerääntynyt melkoiset pilvet.

Syötiin kuitenkin aamupala – lautasellinen herkkuja kuten täytettyjä kananmunia, hevossalamia, mortadellaa, silliä, marinoituja katkarapuja, brietä… – ja juotiin freddo cappucinomme pihalla auringon pilkahdellessa välillä, pilvimassojen kerääntyessä yhä tiiviimmiksi. “Looks like it's gonna rain here soon,” sanoi mies aamiaista lopetellessamme. Keräsin mansikkamaaltamme litran verran kypsiä mansikoita ensimmäisten pisaroiden tipahdellessa, ensimmäisten jyrinöiden kantautuessa korviimme.

Siirryttiin sisälle ukkosta pakoon. Sade ei vielä tullut pisaroista huolimatta, ja koko luonto oli pysähtynyt odottamaan. Täysi tyyni, ilma ei värähtänytkään. Tyyntä myrskyn edellä. Ehdittiin jo ajatella, ettei se ukkonen ehkä tulekaan tänne, tälläkään kertaa. Viime kesän ukkoset kaikki kiersivät meidät kaukaa.

Väärin tuumattu. Ei kestänyt kauankaan, kun jyrinä tuli lähemmäs ja lähemmäs. Sitten iski salama. Sitten toinen. Se räsähti oikein kunnolla, kuin kiväärin laukaus. Tunsin ihollani sähköiskun, valot välkkyivät, palvelimet buuttasivat itsensä. Koira alkoi hyperventiloida. Sade tuli alas verhona, jonka läpi ei nähnyt. Kerättiin kimpsumme ja paettiin koiran kanssa kellariin, ikkunattomaan TV-huoneeseen siinä toivossa, ettei jyrinä kuuluisi sinne ja koira voisi rauhoittua.

Laitettiin Whole Nine Yards pyörimään. Jyrinä kuului telkkarinkin läpi, koira istui meidän välissä sohvalla ja läähätti peloissaan. Koko elokuvan ajan. Vasta kun leffan jälkeen lähdin sen kanssa lenkille, se rauhoittui, nähtyään että maailma oli vielä pystyssä. Kaikki oli hyvin. Meidän pihatie valui sateen mukana puoliksi tielle. Kaikkialla oli lammikoita. Otin lopulta flip-flopit ja siteen jalasta ja litsuttelin paljain jaloin. Ilma oli viilennyt hieman. Sininen taivas pilkotteli pilvien lomasta.

Olen minä elänyt muutamankin ukkosen läpi. Tämä tämänpäiväinen olis hurjimpia Helsingissä kokemiani ukkosia. Landella, siis siellä meidän landella Lohjan kupeessa ukkonen joko tuli päälle ja pyöri siinä tunteja tai kiersi järven. Monet kerrat ollaan ukkosta pidetty tuntikausia siellä. Ja onpa siellä pari salaman aiheuttamaa keloakin. Täällä ei tänäänkään salama kaatanut ensimmäistäkään puuta. Ei edes noita hemmetin koivuja, jotka korkeaakin korkeampina varjostavat pihaamme jopa keskipäivällä!

Mies on kertonut ukkosista Alabamassa, eikä täällä päästä rajuimmillaankaan ihan niihin ukkoskertoimiin. Kohtalaisen kovia ukkosia olen silti minäkin kokenut elämässäni. Pahimmat varmaan Tampereella Näsijärvellä ja Särkänniemessä; kaksi eri ukkosmyrskyä. Kauas niistä ei jää myöskään ukkosmyräkkä Vesannolla sukulaisissa vuonna miekka ja kirves. Tai siis, heillä varmaan siellä niitä joka kesä, mutta minä olen sattunut yöpymään sieläl yhden ukkosen aikaan.

Nyt on taivas taas lähes kirkas. Ilma vähän raikkaampi tässä terassilla auringon siirryttyä meidän pihalta metsän taa, ja meillä on ruoka grillissä. Auringossa on kyllä yhä kuuma. Kohta on mätäkuu. Eksyin Forecan blogiin vain hetki sitten, lukemaan Föhrin ajatuksia tästä keskikesän kosteasta lämmöstä ja sitä kautta lukemaan, mikä se mätäkuu oikein on. Tällaisena paljasjalkaisena stadilaisena olen kyllä siitä aina tiennyt, mutta se ei ole koskaan vaikuttanut elämääni sen vertaa, että ajatus mätäkuusta olisi tarttunut.

Enivei, se aika kun on niin kosteaa, ettei mikään kuivu. Ei hiki iholta, ei pyykit ulkona, haavat ei parane ja niin edespäin. Heinäkuun 23. päivästä kolmisen viikkoa eteenpäin. Kun kosteusprosentti on 50% tai enemmän. Keskikesä, tai kypsä kesä, kuten Föhr asian ilmaisi. Tiesittekö, että oikeastaan tuo ajanjakso (huomasitko, päivämäärä horoskooppijakson mukainen?) tulee muinaisesta Mesopotamiasta. Sitä kutsuttiin – ja Jenkeissä yhä kutsutaan – kesän koiranpäiviksi.

Koska en osaa sitä itse kuitenkaan sen paremmin selittää, tässä pieni sitaatti Arno Forsiukselta:

Mätäkuun perinne juontaa alkunsa jo tuhansien vuosien takaa muinaisesta Mesopotamiasta, jolloin kesän kuumin aika tunnettiin koiranpäivien nimellä. Nimensä tuo kolmisen viikkoa kestänyt aika oli saanut Orionin eli Ison Koiran tähtikuviosta ja sen kirkkaimmasta tähdestä Siriuksesta eli Koirantähdestä.

Koirantähden nouseminen taivaanrannan yläpuolelle loppukesällä sekä kuuman ja kostean kauden alku osuivat eteläisissä maissa kokemuksen samaan ajankohtaan. Silloin uskottiin, että Siriuksen säteilemä lämpö lisättynä auringon säteilemään lämpöön oli syynä epätavalliseen kuumuuteen. Koiranpäivien merkitykseen lienee vaikuttanut myös se, että koirien uskottiin saavan raivokohtauksia erityisesti kyseisenä aikana.

Ruoka-aineiden pilaantuminen ja siihen liittyvät terveydelliset ongelmat olivat tunnettuja jo varhaisessa menneisyydessä. Lisäksi oli yleisesti tiedossa, että koiranpäivien aikaan esiintyi eteläisissä maissa tavallista enemmän kuumetauteja, mm. kuumeisia vatsasairauksia ja malariaa. Kuumuuden ihmisissä aiheuttaman raukeuden uskottiin myös olevan merkkinä jostakin erityisestä ajanjaksosta.

Joka päivä oppii jotain uutta, jos vain tahtoo. Olen aina pitänyt oppimisesta. En niinkään opettelemisesta, vaan oppimisesta. Parhaimmillaan oppimista vain tapahtuu. Uteliaisuuden kautta. Ja minä olen pahuksen utelias :)