Kutsumua – kiusaamista vastaan

Minäkin olin koulukiusattu. Aina ekasta luokasta lähtien olin “läski”, vaikken edes ollut. Luulen, näin jälkeenpäin, etteivät luokkakaverini vain keksineet parempaa haukkumasanaa vähän erilaiselle, herkälle tytölle. Olin suurimman osan kouluajastani yksin, vaikken ollut luokkani ainut kiusattu edes. Minulla oli satunnaisesti koulussa joku hyväkin ystävä, mutta joko heidän perheensä muutti pois (sitä tapahtui meidän koulussa paljon, kansainvälinen koulu kun oli) tai sitten kiusaajani saivat taivuteltua uuden ystäväni minua vastaan kertomalla minusta mitälie. En edes tiedä.

Toisinaan sattui sitäkin, että joku ryhtyi ystäväkseni vain urkkiakseen kaikki salaisuuteni ja kertoakseen ne luokalle tai muuten vain käyttääkseen niitä minua vastaan. Ja minä kun olen sinisilmäinen, joka uskoo kaikista hyvää kunnes toisin todistetaan, en oppinut kerrasta, en edes kahdesta.

Jaksoin koulun läpi sen voimalla, että minulla oli ystäviä koulun ulkopuolella.Ja kun vaihdoin koulua ysille, ei kiusaaminen onneksi enää jatkunut uudessa koulussa, vaan tulin hyväksytyksi joukkoon.

Koulukiusaamisen lisäksi äitini – ehkä ajattelemattomuuttaan? – kutsui minua konkkelokoiveksi – olen tapaturma-altis, johan se tiedetään – ja selitys-förklaringiksi, sillä en kuulemma osannut ilmaista itseäni selkeästi ja ytimekkäästi ja selitin aivan liikaa ja liian juurta jaksain. Kumpikin nimitys sattui minuun.

Niin, en ole täydellinen, edelleenkään. Onneksi elmässäni on nyt ihmisiä – mieheni, työkaverini, ystäviä – jotka hyväksyvät minut sellaisena kuin olen, puutteineni päivineni Arvostavat ja rakastavat (no, mieheni nyt ainakin :) ). Luokkakaverien ja äitinikin asettamat leimat ovat ajan myötä haalistuneet ja menettäneet merkityksensä. Olen sinut sen kanssa, millainen olen, vaikka ehkä monesti toivoisin olevani vähemmän hajamielinen, vähemmän säheltävä, selkeämpi ulosannissani (kirjoittaminen on niin paljon helpompaa kuin puhuminen) ja mitä kaikkea. Mutta olen minä. Ja minuna pysyn. Ja vain ne ihmiset, jotka voivat hyväksyä minut tällaisena kuin olen, ovat ystävyyteni ja rakkauteni arvoisia.

Toisen ihmisen pilkkaaminen, haavoittaminen, nimittely on aivan turhaa. Mitään ei kiusaaja siitä itselleen saa – ei se tee ketään paremmaksi, että joku toinen määritellään itseä huonommaksi. Laita itsesi toisen asemaan ensin, kiusaa vasta sitten. Onhan se hyvä, jos onnistuu kasvattamaan vähän paksumman nahan, mutta vastuun siirtäminen kiusatulle on pelkuruutta. Opi hyväksymään itsesi, opit samalla hyväksymään muut. Erilaisuus on rikkautta!

Kuvastakin puuttuu monta asiaa, kuten esim. uppiniskainen, empaattinen, määrätietoinen, nyt ainakin. Jokainen meistä on niin paljon. Jokaisessa meistä on hyviä ja on huonoja piirteitä. Meillä on jokaisella vastuu siitä, saammeko toisessa ihmisessä aikaan hyvää vai pahaa. Lyömmekö negatiivisia leimoja otsaan vai vahvistammeko hyviä ominaisuuksia, jolloin ihminen pääsee puhkeamaan kukkaan. Uskalla olla kiusaamatta!