Kosteankuuma tanssitunti

Ei ne olleet teinit ja esiteinit – 11-14-vuotiaat – saaneet tanssisaliin ollenkaan sellaista lämpöä kuin minkä lauma keski-ikäisiä (+/- parikyt vuotta) naisia (ja vähän miehiäkin) saa nousemaan. Ei, vaikka tosikoinen ainakin tuli salista ulos hikisenä ja posket punoittaen.

Sali oli meidän tunnin alkaessa silti vielä mukavan viileä. Siihen mennessä, kun oli alkulämpät lämpätty ja venyttelyt venytelty, sali muistutti hot jooga -huonetta. Ovinurkan tuuletin puhalsi vilvoittavasti, kun sen tietämille tanssin lattian poikki.

Syksyn tanssitunnit pyörähtivät käyntiin viime viikolla kilpaa koulujen kanssa. Vaikken olisi nilkkaani nyrjäyttänyt kesäkuussa, en silti olisi tanssinut kesäkaudella. Vaikka kuka sanoisi mitä, minusta harrastuksistakin pitää pitää kesäloma. Ja minulle se on koulujen kesäloman mittainen.

Vähän nilkkaani arkaillen menin viikko sitten ensimmäiselle tunnille. Nilkassa oli tukiside, joka kyllä on tarpeeksi jämäkkä estämään nilkan nuljahdus, mutta tarpeeksi joustava sallimaan pliét ja piquét. Meidän syksyn teema (pysyväisteemojen “sisäreiden kunniaan”, “jalka rakastaa lattiaa” ja “me uskomme pliéeseen” ohella) on kuulemma nilkan lihasten vahvistaminen piruettien ja relevéiden helpottamiseksi. Mikäs sen parempi nilkalleni.

Ensimmäinen tanssitunti meni nilkaltani ihan hyvin. Meni se muutenkin ihan hyvin. Alkulämpät mentiin rauhalliseen tahtiin, salin poikki ei tehty kummempia pyörähdyksiä eikä hyppyjä, sarjaa ehdittiin tanssia ehkä vartti. Nilkka ei valittanut tunnilla eikä tunnin jälkeen, ei ainakaan normaalia enempää.

Tänään oli vähän toinen ääni nilkassa. Salin poikki mentiin peruspirskasarjaa, jonka vasen puoli oikean jalan päällä pyörivine piruetteineen alkoi salakavalasti rassata nilkkaani. Hyppysarjaa yritin, mutta jouduin jättämään kesken. Sarjakin sisälsi paljon pyörimistä. Chêneistä vielä selvisin nilkankin osalta hyvin, mutta peruspriskoissa jouduin fuskaamaan.

Samaa tahtia salin lämpötilan ja kosteusprosentin nousun kanssa muuttui myös lattia tahmaisemmaksi päkiäsuojieni alla, tehden pyörimisen haasteellisemmaksi. Oikealla jalalla en pyörinytkään enää ollenkaan, mutta hämmästelin sitä, miten paljon toisen jalan huonovointisuus tekee koko kropan olon kömpelömmäksi ja jäyhemmäksi. Kai sitä väkisin koko vartalo vähän jännittyy sitä kipeää kohtaa suojelemaan.

Tunti oli silti yhtä mahtava kuin aina ennenkin – kun käy vain yhdellä viikossa, on sen tuoma euforia sitäkin suurempi – ja sen loppuhuipennus maanmainio. Tanssittiin sarjana valssia, ihanaiseen mellow-musiikkiin “Try to remember the kind of September”, vanhasta musiikkikomediasta The Fantasticks.

Hempeilyn jälkeen Marco vaihto biisin. Sama sarja, eri musiikki. Eikä kertonut meille etukäteen mikä, salaperäisesti vain sanoi, että vedetäänpä sama sitten vähän toisenlaiseen tunnelmaan. No, Anttilan keväthuumaushan se sieltä soi, ruotsiksi. Hauska lopetus tanssitunnille :)