Kävelemisen ilosta

Because I can. Eihän tuota rajoitettua liikuntakykyä ollut kuin pari viikkoa (ja sitä ennen vähän vähemmän rajallista mutta kuitenkin rajallista pari viikkoa), mutta jo se riitti viemään minut lähes epätoivon partaalle. Se, etten päässyt pitkille (tai edes lyhyille) lenkeille koiran kanssa, ettei voitu lähteä maastoon päiväksi, että lyhyetkin kävelyt aiheuttivat kipua ja väsymystä (nilkan taipumattomuus aiheuttaa yllättävän paljon muutosta jalkojen lihastoimintaan).

Tietenkin tässä kohti pieni ääni muistuttaa, että nilkkani ei sentään ole (ollut) murtunut ja kipsissä, akillesjänteeni ei ole rikki, nilkkani ei tarvitse leikkausta, tämä on ohimenevä eikä enemmän tai vähemmän pysyvä tila. Ei, asiat eivät olleen erityisen huonosti, kunhan bitchaan parista viikosta jalka ilmalastassa. Kaikki on niin suhteellista. Sen kanssa koupataan, mitä annetaan, ja vähäinenkin epämukavuus on kuitenkin epämukavuutta.

Maanantai-iltana kävin lääkärissä tarkistuttamassa nilkkani. Se oli parantunut oikein hyvin, kiitos uskollisen ilmalastan käytön, valituksistani huolimatta. Sain luvan vaihtaa ilmalastan siteeseen, sellaiseen nilkkatukeen, jonka ostin apteekista joskus kauan sitten tukemaan tuota jalkaani tanssitunneilla (nivelsiteiden oltua yhä löysät venäytettyäni ne sulkiksessa joskus viime vuostuhannen loppumetreillä). Sen kanssa voi kävellä just-about normaalisti!

Niinpä sitten heti samana iltana kävin Meggien kanssa vähän pitemmän iltalenkin ja tiistaina käveltiin pari tuntia.

Mies on tässä kotijumiaikana intoutunut kalastamaan, hommasi luvat Helsingin vesille ja kaikkea; innostus ei toki ole uusi, kaikkea muuta, muttei ole täällä Helsingissä aiemmin vaivautunut kalavesille. Saateltiinkin tiistaina ensin mies tuonne Vantaanjoen varteen kalaan, ja jatkettiin siitä matkaamme miehen jäädessä virittelemään virveleitään.

Megs ei olisi millään halunnut kävellä minnekään enää. Oli itsepintaisesti sitä mieltä, että daddyä ei jätetä ja yritti jatkuvasti vetää takaisinpäin. Olin ajatellut, että kun kuljetaan siitä jokivartta Haltialaan ja sen kautta Ruutinkoskelle, voisin antaa koiran ravata vapaana poluilla. Muttei puhettakaan siitä! Olisi vain livistänyt takaisin miehen luo. Sai siis kulkea hihnassa vaan kiltisti.

Oli kuuma, vaikka oli jo myöhäinen iltapäivä. Meggie näytti läähättäessään varsin janoiselta, mutta vaikka siellä Ruutinkosken tienoilla oli montakin mahdollista juomapaikkaa, ei Vantaanjoen vesi kiinnostanut koiraa. Haisi liian pahalle? Tai sitten ei kuitenkaan ollut riittävän jano. Minä kaivoin kännykkäni ottaakseni kuvia, mutta totesin akun olevan liki loppu, ja napsautinkin battery saverin päälle, jotta akkua riittäisi miehen kanssa kommunikointiin tarvittaessa. Ei siis kuvan kuvaa siltä reissulta!

Sitten kun päästiin Meggien kanssa Haltialan peltojen väliselle pitkälle hiljaiselle tieosuudelle, ja oltiin jo matkalla takaisinpäin, kohti sitä maagista pistettä, jossa mies kalasti, päästin Meggien vapaaksi. Se ravasi edelläni, poikkesi niitetylle heinäpellolle ravaamaan ympyröitä (geometrisesti täysin pyöreitä – ne peltojen ympyrät mitään avaruusalusten tekemiä ole, vaan koirien!), kunnes energia alkoi olla kulutettu ja jatkettiin matkaa.

Megs ravasi edelläni, pysähtyi välillä odottamaan, että olin enää parin metrin päässä ja jatkoi matkaa, pitäen huolen, etten saanut sitä takaisin hihnaan (jos nyt olisin edes yrittänyt, muttei ollut tarvetta vielä). Kun lähestyttiin kävelytietä, joka johtaa autotielle, klipsaisin hihnan kiinni ja sai kulkea talutettuna taas. Jalkoihini alkoi jo suorastaan koskea, jalkapohjiin, sillä olin unohtanut etteivät valitsemani kengät sovellu pitemmille kävelyille ilman sukkia. Rakot jalkapohjissa, auts.

Saavuttiin miehen tykö juuri kun oli onnistunut jättämään ainoan mukanaan olleen koukun joen pohjaan. Erinomainen ajoitus siis! Käveltiin yhdessä takaisin kotiin, ja pakko myöntää, että viimeisillä metreillä minua alkoi jo vähän väsyttää. Jalkojani alkoi jo vähän ramasta. Mahtava fiilis! Lihakset saivat pitkästä aikaa töitä!

Eilen käytiin vain yksi keskipitkä lenkki Meggien kanssa (normi-ulkoilutusten lisäksi); se oli väsynyt edellispäivän pitkästä lenkistä ja toisaalta, eilinen oli sateinen. Tänään Megs pääseekin juoksentelemaan vähän vapaana, kun mies, tosikoinen ja keskimmäinen ajelivat landelle kalastelemaan päiväksi. Minä jäin esikoisen kanssa talonvahdiksi. Tai pihanvahdiksi ;) Tässä loikoilen aurinkotuolissa.

Rakastan kävelemistä. Saisinpa esikoisen kaveriksi kävelyreissulle, mutta teiniä ei oikein tunnu kiinnostavan tehdä mitään, edes kävelylenkkiä, äidin kanssa. Sain vastaani vain ooksätosissas-mulkaisun, kun hihkaisin tyttärelle: “nyt olis ainutlaatuinen tilaisuus tehdä jotain ihan kaksistaan mun kanssa!” Elämä on.