Kaikki elämäni pehmoeläimet

Minun pitäisi varmaan keksiä jokin luova projekti. Aikaa on käsissä enemmän kuin mille keksin käyttöä – siis sellaista mitä jaksan tehdä, kuten olen jo aiemminkin todennut. Mutta koska luovuuteni tuntuu olevan kovin rajoittunutta, minä sitten vaan kirjoitan. Omaksi ilokseni, jos ei muuta.

Tiedän monia aikuisia, joilla on jokin lapsuudesta jäänyt lempipehmo (tai useita) vieläkin jossain pölyttymässä. Ja vaikka meinasin juuri sanoa, ettei minulla ole, se olisi ollut valhe. En vain muistanut vanhaa nalleani (tosin en juuri nyt muista missä se on – ehkä portaiden alla piilopaikassa?) ensi hätään. Tai äitini vanhaa nalle ja nukkea, jotka istuvat kaapin päällä.

Siskollani on pandaperhe. Isoäidilläni on sodatkin kokenut kettu. Äitini nalle ja nukke tosiaan päätyivät minulle jo joskus vuosikausia sitten. Minun lapsuuteni pehmoista suurin osa on joutunut jonnekin pois, tai siirtynyt omille lapsilleni. Wanha nalle lojui pitkään sängylläni, mutta nyt on tosiaan *jossakin*.

Olen yrittänyt muistella, mitä kaikkia pehmoja minulla oikein olikaan. Nuket muistan jostain syystä paremmin – oli Jenni (kuminauhanukke joka kävi nukketohtorilla kumppareidenvaihdossa monta kertaa), Jerry (jolla oli paljon samalaisia vaatteita kuin minulla), Tuula, Sipi the kaalimaan kakara eikunsiiskaalitarhantenava. Ja joku muukin jiillä alkanut jota en muista, sellainen perinteinen nukke. Ja pari mollamaijaa, joista toisen äitini teki minulle itse. Ja Pöppänä the Monchichi-apina.

Mutta ne pehmot? Minulla oli joku nalle, sellainen aika perinteinen teddykarhu. Ja sitten oli apina, joka kulki kanssani aikuiskotiini saakka ja lapsille vielä, mutta muistaakseni siltä taisi sitten irrota jo moneen kertaan kiinni ommeltu pää kokonaan. Ja Jose, josta kerroin elämäni eläimet -postauksessa. Tiedän minulla olleen pehmoja niin että vuorasin niillä sänkyni laidat ja hädin tuskin itse mahduin väliin. Mutten kuollaksenikaan muista mitä elukoita siinä oli!

Vähän vanhempana sitten sain sellaisen pupun, jolla oli oma kantohäkki. Ja vielä vähän myöhemmin eräältä Ruotsin reissulta sellaisen Kurneliukseksi ristimäni sammakon, jossa on kurnuttava jokin sisällä. Se on tytöillä nykyisin. Ja taisin ihan itse ostaa joskus sellaisen pehmopupun, vai sainkohan sen lahjaksi exältäni aikoinaan? En muista enää. Enivei, se asustaa samassa paikassa Wanhan nallen kanssa, eli kaiketi portaiden alla.

Tyttärillä niitä pehmoja vasta onkin.

Esikoisella on aina ollut jonkin aikaa joku lemppari, ja sitten se on saanut tehdä tietä uuden lempparin tieltä. Ison Pupun tyttö sai syntymälahjaksi systeriltäni. Nasun valitsi kerran itse kaupasta. Poro oli siskoltani perittyä ja löytyi kerran otolliseen aikaan lelulaatikosta. Lentäjä-Muumi tarttui matkaan Lanzaroten reissulta palatessamme. Topi-madon tytär sai perhepäivähoitajaltaan. Pain ostin Pai-fanille eBaysta. Possun antoi isoäitini ja Dalmis tuli jostain… Tiikeri korvasi jonkun noista eräällä surullisella Ruotsin-risteilyllä, jolla kaikki olimme vuoronperään mahataudissa ja kummankin tyttären mukana olleet unilelut joutuivat, hmm, muovipussiin odottamaan pesukonetta…

Esikoinen myös askarteli itse itselleen vihreäpukuisen nallen, jonka piti olla vähän niinkuin pikkusiskon rakas nalle.

Tosikoinen on ollut paljon uskollisempi pehmojensa suhteen. Sängystään löytyy yhä kovia kokenut ja monet kerran päiväkotiin määräämättömiksi ajoiksi kadonnut, mutta aina löytynyt syntymälahjaksi saatu Nalle. Ja nallen pikkusisko Pikku-Nalle. Ja muutama Ainu-pupu. Niiden lisäksi on vuosien varrella suosion saaneet mm. kisu ja pikkukisu, syntymälahjaksi saamansa norsu ja toinenkin norsu, kirppiksiltä löytyneet Puuha-Pete (neiti oli kova Puuatete-fani pienenä) ja oma Pai, sedältä saatu ääntelevä Samppa-apina ja laulava Serafina-kissa. Ja samaisella Ruotsin-reissulla (jolla tosin ei käyty edes maissa) tosikoinen valikoi Ihaan. Klaukkalan Cittarin avajaisista matkaan lähti kympillä iso apina, “kun isosiskollakin on se iso pupu!”

Mutta kaikista tärkein on ja on aina ollut Nalle.

Keskimmäisen pehmoista en olekaan ihan niin hyvin perillä, sillä kun hän saapui elämääni yhdeksän vanhana, oli jo varsinainen pehmokausi hänellä ohi. Tuolla niitä silti on vino pino hänelläkin, ja ainakin sen verran olen ollut huomaavinani, että niistä erityisen rakkaita ovat pari Nasua, erehdyttävästi ankkaa muistuttava vesinokkaeläin, kilpikonna jolle mumminsa kutoi joskus villasukatkin, ja eräs pupu.

Nykyisellään esikoisella on kokoelma matkan varrella merkitykselliseksi muodostuneita pehmoja (suurin osa aivan eri kuin yllä luetellut!) istumassa kirjahyllynsä päällä. Iso Pupu taitaa olla isänsä luona.

Keskimmäisen pehmoista Nasut ja pupu pyörivät tosikoisen ja keskimmäisen yhteisessä huoneessa, kaikki muut istuvat kiltisti kaapissa. Tosikoisella kovia kokenut ja nyt jo melkoisen nukkavieru Nalle sekä pikkukisu ja joskus Pikku-Nallekin lojuvat sängyllä, kaikki muut elukat ovat sullottuina sellaiseen kangaslaatikkoon, mistä ne toisinaan pääsevät mukaan leikkeihin.

Kävihän se pienestä projektista tämäkin. Pitkäjänteisyys ei ole koskaan ollut vahvimpia puoliani.