Ilmakin kuin morsian

Rakastin lapsena Saariston lapset -kirjaa (en niinkään sitä TV-sarjaa, jotenkin minua häiritsi sen ruotsin kielisyys). Rakastin myös setäni saarta, joka oli isovanhempieni omistuksessa vielä kun minä olin lapsi. Kutsuin sitä paratiisisaareksi. Rakastan merta yhä, ja tuota saaristoa, jossa en enää aikaa silti juuri pääse viettämään.

Eilen aamulla herättiin seitsemän aikaan, vaikka kuinka oli lauantai. Ehdittiin syödä aamupala kaikessa rauhassa, käydä suihkussa, ruokkia ja käyttää koirat ulkona ja pakata kamat, ja silti oltiin ovesta ulkona kymmenen aikaan, aivan kuten oltiin suunniteltukin. Oli pienen viikonloppureissun alku.

Vietiin koirat eksälleni, missä tytötkin olivat. Meggie on kerran aiemmin ollut yhden iltapäivän ja illan siellä, Timmy meni hoitoon ekaa kertaa. Sinne koirat jäivät, tyttöjen kanssa sohvalle, kun suljin eksäni oven pitkällisten ruokinta- jne. ohjeiden antamisen jälkeen. Suunnattiin auton nokka kohti Turun saaristoa.

Olin tehnyt meille reissumiehet reissueväiksi, jottei tarvinnut pysähtyä minnekään syömään. Paraisilla kuitenkin alkoi tehdä mieli suklaata, joten tehtiin pieni ekskursio Paraisten keskustaan, pääyen kuitenkin lopulta päätien varren ABC:lle S-Markettiin. Cloettan salty ice cream waffel vaimikäsenytoli uutuussuklaa oli hyvää, mutta mukaan lähti silti Maraboun Dajm-levy.

Matka jatkui kohti Nauvon lauttaa, lautalla yli ja kohti Nauvon keskustaa ja siitä vähän ohi. Kun olin lapsi, matkalla Nauvoon oli kaksi lossia. Pikku-lossi ja iso-lossi. Pikku-lossi korvattiin sillalla jo joskus kauan kauan sitten. Mutta lapsena siinä ajossa lossilta toiselle saaren halki oli jotakin oudolla tavalla maagista. Olin joka kerta yhtä pettynyt, kun siinä matkalla ei tapahtunutkaan mitään ihmeellistä. Jos nyt ei lasketa kaikkia niitä kommelluksia, joita noihin lossimatkoihin kesän ruuhkineen liittyi kyllä.

Nyt niitä losseja on siis vain se yksi. Mies sanoi, ettei ollut koskaan moisella lossilla matkannutkaan ennen kuin muutettuaan Suomeen. Eikä noiden saarten läpi ajaminen enää tunnu millään lailla maagiselta, ei vaikka maisemat ovatkin niin kauniita, että jälleen huokailtiin, että olisi se kiva, jos voisi asua sellaisessa paikassa.

Tsekkailin kännykän Google mapsista reittiä Hotel Stallbackeniin, jonka Bed&Breakfastista meillä oli huone varattuna. Nauvon kirkko bongattiin matkalta – kirkkoja on vaikea olla huomaamatta, joten sitä en ollut edes tsekannut kartasta. Hote Stallbacken löytyi vain kivenheiton päästä paikasta, jossa vuosi sitten saaristokierroksella oltiin syöty eväslounas. Ja tosikoinen oli tehnyt haisevan löydöksen kallionnotkosta.

Checkattiin itsemme sisään idyllisen kaunissa saariston maalaismaisemassa olevaan Hotel Stallbackeniin, tai siis sen B&B:hen, sillä siihen mennessä, kun meidän koirahoidot ynnä muut oli selvinneet, oli hotelli jo täynnä. Eipä se mitään, tuo B&B-talo on siinä samassa pihapiirissä, siisti pieni talo, jossa on siistit pienet huoneet. Tervehdittiin ovella vastaan tulleita sulhasen vanhempia ja mentiin huoneeseemme.

Oltiin sen verran ajoissa, että ehdittiin pikkuisen katsella ympärillemme ja vaihtaa rauhaksiin juhlavaatteet päälle ennen kuin oli aika lähteä kirkkoon. Nauvon kirkko on yksi Suomen vanhoista kivikirkoista. Kaunis niin sisältä kuin ulkoa. Ei mikään hirveän iso, mutta eipä se ole saarikaan mikään hirveän iso. Kyllä ne vaan silloin entisaikaan kirkot tehtiin niin kauniiksi!

Kirkko täyttyi häävieraista ja urkujen tahdittamana kuvankaunis hehkeä morsian – serkkuni – asteli kohti alttaria isänsä käsipuolessa. Hääseremonia oli perinteinen ja kaunis, ja serkkuni serkku äitinsä puolelta lauloi upealla äänellään laulun morsiusparille. Vastavihityt poistuivat alttarilta isoisämme sävellyksen tahtiin ja ulos kirkosta saippuakuplien läpi.

Siirryttiin hotellille hääjuhlaan. Morsiusparia sai tietenkin vähän odotella, kun kävivät siinä välissä perinteisesti ottamassa hääkuvat. Eivät tosin missään valokuvaamossa (liekö sellaista edes siellä saaressa) vaan jossakin luonnonhelmassa. Paremmat taustat luonnosta löytyykin.

Hääjuhla sujui perinteisesti, kuten setänikin hääpuheessaan totesi. Oli ruokaa, puheita, juomaa, musiikkia, hääkakkua ja lopuksi tanssiakin. Hääkakun leikkaamisen jälkeen väki alkoi harveta, osan kiirehtiessä illan viimeiselle lossille, osan valuessa vähitellen nukkumaan. Mekään vanhukset ei jaksettu juhlia kuin jonnekin puoli yhdentoista kieppeille.

Sunnuntaiaamu valkeni yhtä kauniina kuin lauantaikin. Lähdettiin miehen kanssa aamupalan jälkeen kävelylle hotellin rantaan. Meri siellä oli uskomattoman sininen. Niin sinisenä en muista kuunaan merta nähneeni Helsingissä, missä kuitenkin meren äärellä olen elänyt ja kasvanut. Luonto siellä on todella kaunis.

Palattiin huoneeseemme pakkailemaan tavaramme ja startattiin kohti koiria ja kotia. Paraisilla pysähdyttiin tällä kertaa katsastamaan paikallisen K-kaupan tarjontaa, löytämättä mitään lounaaksi sopivaa. Miehen teki mieli kebabia, ja totesimme Kaarinan olevan paras optiomme, jos sitä haluamme ennen kuin ollaankin jo takaisin kotimaisemissa.

Ajettiin Kaarinan keskustaan, löydettiin kebab-paikka, jonka ovessa luki “Konkurssi. Ravintola suljettu.” Ajat on kovat. Mies soitti Kaarinassa asuvalle kaverilleen ja löydettiin tiemme Ravintola Broadawayhin, kaverin liittyessä siellä seuraamme. Kebabit huiviin ja matka jatkui hakemaan koirat tyttöjen serkun synttäripippaloista.

Kotiin palasi väsynyt joukkio. Koirilla oli ollut jännää omalla tahollaan – hoitopaikkaa, Nuuksion metsää, vieraita ihmisiä, synttärikekkereitä – ja meillä ajamista ja ohjelmaa ja hälyisää juhlaa. Voisin kuvitella, että uni maittaa kaikille tänä yönä hyvin!

Häät oli kauniit, paikka oli kaunis, sää oli kaunis, morsian eritoten oli kaunis. Oli hyvät juhlat, hyvää ruokaa, hyvää seuraa. Hieno viikonloppu kaikkinensa :)