(Fysio)terapian tarpeessa

Muun Suomen jännätessä Suomi-Ruotsi lätkää, minä suunnittelen pitkää kävelylenkkiä semi-aurinkoisessa helmikuun säässä. Joskus ajalla ennen lapsia urheilu jaksoi vähäisessä määrin kiinnostaa minuakin, mutta nykyisin olen kai lähinnä suomalaisen urheiluhullun kansan häpeätahra, kun ei voisi vähemmän kiinnostaa. En tosin oikeasti koe asiasta häpeää. Olen vain minä ja elän ja annan elää.

Minun elämässäni juuri nyt on ensimmäisellä sijalla kuntoutumiseni, kuten kaikki jo tähän mennessä tietävätkin. Se ei tapahdu urheilemalla, muttei myöskään sängyssä tai sohvalla maaten. Siihen ei auta stressi (muuten, jos olisinkin hurja urheilufani ja jännittäisin noita pelejä puoliksikaan samassa mittakaavassa kuin esim. isäni aikoinaan, päässäni varmaan tässä tilassa poksahtaisi verisuoni), mutta se vaatii pientä eteenpäin puskemista, liikkeelle lähtemistä.

Ensimmäinen kaikki, mikätahansa leikkauksen jälkeen on tuntunut pahalta. Ensimmäinen istumaannousu, ensimmäinen askel, ensimmäinen kymmentä askelta pitempi kävely, ensimmäinen koiranulkoilutus, ensimmäinen suihku, ensimmäiset portaat, ensimmäinen auton kääntäminen pihassa (pää oli sekaisin kuin Lintsin Kehrääjän vaimikäsenytolikaan-se-entinen-Enterprise jäljiltä), ensimmäinen pieni ajomatka kotoa kauppaan.

Seuraava on jo ollut helpompi. Ja sitä seuraava ja niin edelleen, kun on vaan puskenut itsensä tekemään, aina pikkuisen enemmän kuin aiemmin. Ennen leikkausta tapasin korvapolin fysioterapeutin, joka antoi ohjeita leikkauksen jälkeiseen tasapainokuntoutukseen. “Kotihan sitten kuntouttaa sut ihan itsekseen,” sanoi fysioterapeutti, kun kyselin portaiden kävelystä ja kerroin, että koti on kolmessa kerroksessa.

Samaa se sanoi se Töölön sairaalan neurokirurgisen osaston fysioterapeutti. Portaita, ulkoilua koiran kanssa (sitten kun kirurgin mukaan on ok lähteä ulkoilemaan, mikä oli n. kolme viikkoa leikkauksesta), normaalien kotiaskareiden tekemistä, eikä missään tapauksessa täyttä laakereilla lepäämistä. Tekemättä ei kuntoudu.

Todellakin. Portaat, jotka alkuun olivat kamalat, kuntouttivat nopeasti. Tasapainoni tuntui ensimmäisten kotipäivien aikana paranevan kohisten, vaikka kuljinkin yhä portaita säästeliäästi, sillä ne uuvuttivat vielä. Kun ensimmäisiä kertoja ulkoilutin koiraa, päässä humisi, koiran pysähdellessä, kääntyillessä, pakottaessa minutkin kääntyilemään ja pysähtelemään. Orientaantioni parani kohisten.

Vieläkin, jos Meggie on “hankalalla tuulella”, eli lähinnä metsästysvaistojensa virittämä, se väsyttää minua aika paljon. Mutta jaksan kävellä jo pitkähköjäkin lenkkejä sen ja miehen kanssa, sellaisia tunnin lenkkejä hyvinkin, etenkin jos mies pitelee koiran hihnaa. Eilen suorastaan unohdettiin kääntyä kotia kohti, kun juteltiin, ja löydettiin itsemme melkein Paloheinä Golfilta. Hyvin jaksoin vielä kotiinkin.

Noissa fesen AN-ryhmissä on paljon ihmisiä, jotka käyvät säännöllisesti fysioterapeutilla tasapainoaan treenaamassa. En tiedä kuinka suuri keskimäärin on erillisen fysiterapian tarve AN-leikkausten jälkeen, mutta omalta osaltani normaaliin elämään palaaminen sitä tahtia kuin voimat antavat myöten, on ollut aivan riittävä, ja sanoisin ehkä jopa että paras kuntoutus minulle.

Kirurgilta silloin sairaalassa leikkauksen jälkeen kysyin, milloin voin palata tanssitunneille. Hän sanoi, että hyvinkin 6-8 viikkoa leikkauksen jälkeen, on hänen arvionsa. Se on kohta käsillä. Viikko sitten olisin sanonut, että saas nähdä. Saman vastauksen olisin antanut kysymykseen kyvystäni palata töihin sairasloman päättyessä. Viimeisen viikon aikana on tapahtunut aivan hurjaa etenemistä kuntoutumisessani, ja nyt voin todeta, että varppina voin, kumpaakin sen muutaman viikon päästä kun saikku päättyy.

Energiatasoni on noussut lähelle normaalia tai ainakin sitä, mitä se oli ennen leikkausta jolloin olin myös jatkuvan väsynyt – viime keväänä sanoin miehelleni puolileikilläni, että minulla on varmaan aivokasvain kun olen jatkuvan väsynyt ja sitten ne päänsäryt. Tasapainoni suurin piirtein samoissa nyt myös. Pliét onnistuu, passet myös ihan varpailla seistenkin, siinä missä ennenkin. Mikä tosin ei ole yhtä hyvä kuin voisi ja pitäisi, tasapainoni mentyä alamäkeä jo joitakuita vuosia.

Lisää siis vaan normaaleja touhuja, portaita, koiralenkkejä ja takaisin tanssitunneille. Ehkäpä jonain päivänä olen vielä entistä ehompikin, nyt kun se kasvain on poissa päästäni haittaamasta. Pää ei enää humise ihan niin pahasti. En enää kulje ympäriinsä kuin näkevä sokea, joka ei ymmärrä näkemäänsä (puolikuurous teetti hassusti tunteen etten tajunnut näkemääni). Aivot sopeutuvat ja kompensoivat. Yhäkin, muistakaa tosin pysyä “oikealla puolellani”, jos haluatte että kuulen mitä puhutte ;)

Elämä kuntouttaa, kunhan vaan uskaltaa elää.