Drop drama

Teini. Teini on teini vaikka äiti olisi aivokirurgiatoipilas. Kai se on ihan oikeinkin niin, mutta kyllä tänään väsyttää paljon enemmän kuin eilen päiväsaikaan väsytti. Eilen jaksoin yhtä sun toista pitkin päivää, ja sitten illalla jouduin ryhdistämään teiniäni, joka ei mielestään tietenkään tehnyt mitään ja syyttä joutui hampaisiini, ja lopulta sitä myötä miehenikin hampaisiin. Teini mököttää vieläkin. Minulta loppui energia jo illalla kesken draaman.

Siinä on puolensakin. Siinä, että jaksan rähjätä vain jonkin aikaa, ja sitten vaan enää en. Rauhoitun ihan väkisinkin. Joudun energian loppuessa toteamaan, että ihan sama, reuhatakoon rauhassa, mies hoitakoon kurinpalautuksen loppuun. Ja siinä taisikin piillä se pahin kohta teinin mielestä. Äiti luovutti ja jätti hänet isäpuolen armoille. Iik. Teini sulki lopulta suunsa ja huoneensa oven.

Päivällä jo, teinin tultua tallilta nälkäisenä, alkoi se sellainen valituskuoro. Miksi juustohöylät on väärässä laatikossa? Miksei ruoka ole valmista vielä? Miksi syödään vasta seiskalta kun sitten ei ehdi katsomaan Putousta? (Jälk. huom. teini ei saanut katsoa Putousta lopulta muutenkaan, käytöksensä ansiosta). Ja pikkusisko liittyi tietenkin kuoroon. Ei se sitä aina enää tee, onneksi.

Kuuntelin aikani, totesin että EVVK ja kävelin yläkertaan, kömmin peiton alle. Minulla on siihen lupa. Kukaan ei kuole nälkään tai mihinkään muuhunkaan mistään yllämainituista tai muistakaan syistä johtuen. Mutta minä voin kuolla aivoverenvuotoon, jos päässäni poksahtaa. Normaalisti jaksan sitä turhanaikaista ja vain minulle suunnattua käninää jonkin verran, nyt en yhtään. Energia loppuu kesken. Käännän kaikelle kuuron korvan – enempivähempi kirjaimellisesti, sillä vasemman korvani kuulon laita on vähän niin ja näin.

Asiat hoituu ilman minuakin. Välillä varmaan paremminkin ilman minua, sillä as said, valtaosa siitä käninästä on exclusively for me. Huomiota? Voi kun antaisin niin mieluusti positiivista huomiota! Tosikoinen ja keskimmäinen tulevatkin halailemaan silloin sun tällöin, ja juttelemaan mukavia loikoillessani milloin missäkin, mutta esikoinen tuntuu olevan minulle lähinnä vihainen siitä, etten ole täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Ehkä tämä tilanne vähän pelottaakin tytärtä? Ei se silti oikeuta käyttäytymään ihan miten vaan.

Äitihän ei voi sairastaa, you know. Kun isä sairastaa, isä makaa sängyssä, mutta kun äiti sairastaa, äiti hoitaa perheen siinä missä terveenäkin. Not now. Nyt ollaan vesillä, joista en selviä kuntoon ilman sen vertaa itsekkyyttä, että annan pienempien asioiden hoitua tai olla hoitumatta, ja isommista huolehtii mies. Minun ei tarvitse riittää nyt. Ja lapsetkin ovat niin isoja, että heidänkin pitäisi jo ymmärtää. Heh.

Enimmäkseen on rauha ihan maassa ja kaikki rullailee omaa rataansa. Toivon mukaan teinikin lakkaa jossain vaiheessa mököttämästä. Elämä nyt vaan on. Ei aina just niinkun itse haluais. En minäkään haluaisi olla tämäntilainen. Pään särky ja outo olo saisivat väistyä, haluaisin jaksaa asioita normaalisti. Sekin aika koittaa taas, tiedän. Siihen asti mennään sillä mitä on.