Äiti

Äiti on sana, joka sisältää niin paljon. En edes yritä ylittää, ohittaa, keksiä jotain uutta, pohtia äitiyttä. En. Yritän kertoa jotain omastani. Äidistä siis, en äitiydestä. Oma äitiyteni on vielä kesken. Onneksi. Onneksi omat lapseni eivät menettäneet äitiään akustikusneurinoomalle tai millekään muullekaan vielä. Toivon, että he ovat vielä vanhempia kuin minä olin äitini kuollessa. Minun äitini on enää muisto sisälläni. Ristiriitainen, kuin äitiys itse.

Äiti – sittemmin stadilaisittain mutsiksikin kutsuttu, kaikella hellyydellä ja perheemme jonkinlaisen tradition mukaisesti vasta aikuisena – eli haasteellisen elämän. Kuten useimmat meistä muistakin. Jokainen omansa. Rikkinäisen sillä uniikilla tavalla kuin hänen elämänsä sattui olemaan rikkinäinen. Ja siitä rikkinäisyydestä käsin äiti oli äiti. Siitä rikkinäisyydestä minä ammensin yhtä lailla kuin rakkaudestaan. Saaden oman rikkinäisyyteni rakkauden rinnalle.

Mitä kaikkea äidin lapsuuteen ja nuoruuteen kuului, en edes tiedä kaikkea. Olen kuullut tarinoita, mutsilta ja kummitädiltäni, isältä ja enoltani. Mutta mitäpä se minulle kuuluu? Äidillä oli omat seikkailunsa maailmalla ennen kuin minä tulin maailmaan, jonkinlaiseksi äitini maailman keskipisteeksi jopa. Äiti asui lapsena hetken Italiassa, ja se on värittänyt minunkin elämääni. Jonkinlainen lukkarinrakkaus Italiaa kohtaan.

Minä synnyin tuoreeseen avioliittoon, vähän odottamatta ja pyytämättä, mutta alusta asti toivottuna ja rakastettuna. Äitini aina loukkaantui, kun kutsuin itseäni vahinkolapseksi, mutta jostain syystä ajatus kiehtoi minua. Antoi jonkun mystisen tarkoituksen elämälleni. En ollut suunniteltu lapsi. Synnyin kierukan läpi. Minulla mahdollisesti oli jopa kaksossisarus, joka tuli ulos kesken. Mutta minä olen selviytyjä. Selviydyin maailmaan, joten selviydyn varmasti maailmassa.

Äitini oli syntyessäni nuori. Ei mitenkään ylenpalttisen, mutta nuori, 22-vuotias, jonka jo omasta kokemuksestani tiedän olevan vielä verrattain lapsi loppujen lopuksi. Vaikka kuinka olisi jo useamman vuoden ajan tehnyt toimittajan töitä ja ollut naimisissa ja mitälie. Parikymmpinen, hädin tuskin aikuinen, eikä ainakaan ihan sinut itsensä kanssa. Ainakaan useimmat meistä, vaikka jo kolmentoista vanhana luulemmekin tietävämme maailmasta ja itsestämme kaiken.

Äiti teki parhaansa äitinä, aivan kuten nyt minä teen parhaani äitinä omilleni. Ja kuten jokainen äiti tietää, se on joskus enemmän, joskus vähemmän, mutta täydellistä ei olekaan. Rakkautta elämästäni ei koskaan puuttunut. Pikemminkin se meni suorastaan vähän tukahduttavan takertumisen puolelle. Minulla ei ollut aina tilaa hengittää ja kasvaa minuksi, joten sitten aikuisena revin ja riuhdoin itseni irti ja itsenäiseksi. Viimeiset riuhtaisut tein vasta talvella ennen äitini kuolemaa. Syistä, jotka eivät kuulu koko maailmalle.

Onnistuin aina säilyttämään (tai ainakin palauttamaan) välini äitini kanssa hyvinä. Siitä huolimatta, että kamppailin jatkuvasti oman itseyteni ja äidin vahvuuden välissä. Äiti oli tukenani, kun minulla oli vaikeaa. Olin kiitollinen tuesta, vaikka samalla puskin vastaan, kun äiti yritti päättää puolestani, mitä minun pitäisi tehdä. Ottaa elämäni ohjat hänen käsiinsä. Kontrolloida. Ja syyllistää, kun tein itse omat päätökseni. Syyllistää, kun otin etäisyyttä, jotta voisin elää omaa elämääni itse.

Silloin kun omat tyttäreni olivat pieniä, mutsi asui aika lähellä ja teki töitä kotona varsin vapaalla aikataululla. Mutsi tuli monesti avukseni, kun minun piti päästä hammaslääkäriin/yksin kauppaan/hoitamaanjotainmitävaan ja tarvitsin lapsille hoitajaa. Tai kun vaan tarvitsin seuraa yksinäisinä päivinä. Lapsilleni syntyi läheinen suhde maamoon, mistä olin onnellinen. OlEn onnellinen.

Eräänä kylmänä tammikuun päivänä mutsi nousi ystävänsä kanssa koneeseen ja vietti viikon Gran Canarialla Tauritossa, ja jätti sydämensä sinne. Ei minkään miehen luo, vaan tuolle saarelle, jolla hän ei ennen ollut vieraillut. Äiti ja kylmä eivät sopineet yhteen – aivan kuten en minäkään sovi yhteen kylmän kanssa, vaikka vielä täällä sinnittelen talvetkin, lasteni vuoksi – joten mutsi alkoi haaveilla muutosta tuolle saarelle.

Vaikka tunsin menettäväni siinä paljon (mutten niin paljon, sillä äiti asui siinä vaiheessa jo sadan kilometrin päässä meistä, eikä enää ollut osa jokaviikkoista elämäämme muutenkaan), annoin mutsille siunakseni. Näin, että se oli jotain, mitä hän todella halusi, ja mikä tekisi hänet onnelliseksi. Seuraavana syksynä lähdin tyttöjen kanssa matkalle saattamaan mutsin uuteen kotiinsa Playa del Curaan. Paikkaan, jossa vierailimme monesti, ja josta jäi läjä ihania muistoja. Tuolla reissulla tosikoinen 4v oppi uimaan ilman kellukkeita, toisen kellukkeen hajottua. Isosisko opetti :)

Mutsin ensimmäinen jakso siellä oli vain puoli vuotta, mutta seuraava kylmä kesä Suomessa (silloin oli talvi kuten viime talvi, ja kesä kuten tämä kesä) sinetöi diilin. Äiti muutti saarelle kokonaan. Opetteli espanjan kielen, hankki itselleen “residencian” (jostain syystä en tuota sanaa meinaa muistaa kuin espanjaksi :D ), pysyvän asumisluvan. Äidistä tuli niin espanjalainen, että viime talvenakin vielä espanjan sosiaaliturva maksoi kaikki hoidot Helsingissä!

Mutsi asui Kanarialla monta vuotta, viimeiset niistä Las Palmasissa. Gran Canaria, jota olen aina katsonut vähän alaspäin, onnettomana turistirysänä, on nyt ikuisesti pala elämääni, rakas pala elämääni. Pidän Las Palmasista, pidän vuoristosta, pidän etelästäkin, kun välttää ne pahimmat turistipaikat. En enää koe itseäni turistiksi saarella, en edes mutsin poismenon jälkeen, vaan vierailijaksi. Minulla on sinne side. Minulla on siellä ystäviä.

Äidin aika täällä Suomessa syöpähoidoissa viime talvena oli myrskyisä ja pahimmillaan aika kamala. Syistä, joita en ala puida tässä. Se oli viimeinen tuuletus meidän välillämme, ja vaikka välit kertaalleen menivät poikki suorastaan, ne lopulta korjattiin. Ainakin minun mielestäni, ja toivon, että äitikin kuoli rauha sydämessään senkin osalta. Ei se silti surutyötäni helpommaksikaan tee.

Ei liene vanhempi-lapsi-suhdetta, joka ei olisi jollain tapaa ristiriitainen. Se jotenkin vaan kuuluu elämään. Vanhemman eläessä on helpompi luotailla tunteiden välillä, rakastaa, riidellä, vihata ja antaa anteeksi. Vanhemman kuoleman jälkeen olet yksin tekemässä tiliä tunteistasi. Tuntuu väärältä tuntea pahoja tunteita kuollutta kohtaan. Muistutan itseäni, että ei se poista rakkautta ja kaipuuta. Maailma, elämä, ihmiset, tämä ei ole mustavalkoista. Vain hyvää tai vain pahaa. Elämässä on mukana koko väriskaala, ei edes vain harmaan eri sävyt.

Olohuoneessamme on kuva äidistäni sellaisena kuin hänet haluan muistaa. Kun hänellä vielä oli omat hiukset, kun syöpä ei vielä ollut vienyt väriä hänen kasvoiltaan. Unissani silti äiti on aina kuten viimeisessä skype-puhelussamme. Kalpea, väsynyt, hiukset lähteneet kemoterapian jäljiltä. En oikein koskaan tottunut peruukki-äitiin. Mutta vaikka syöpä veikin voiton ruumiista, henkisesti äiti ei koskaan antanut periksi. Elämänhalu oli voimakas, mutta se ei lopulta riittänyt sittenkään viime toukokuuta pitemmälle.

Olohuoneen seinällä on maalaus, jossa äiti on kahden. Työhuoneessani on mummini muotokuvamaalaus (tai oikeammin valokuva maalauksesta, alkuperäinen lienee enollani), jossa äitini istuu taustalla teininä risti-istunnassa lukemassa kirjaa. Rakkaus lukemiseen, kirjoihin ja kirjoittamiseen ovat äidiltäni perittyä pääomaa.

Ne, ja viiden dollarin sanat. Äitini mixasi suomea, stadia, englantia, loppuvaiheissa espanjaa, sekä sivistyssanoja sujuvasti. Eikä kukaan voinut koskaan sanoa äidin pröystäilevän sanoillaan. Ne vain soljuivat. Minä puhun samalla tavoin. Espanja nyt ei sekoitu puheeseen normaalioloissa, mutta englanti ja suomi ovat iloisesti sekaisin, olleet aina, ja sekaan eksyy tuon tuosta suuriakin sanoja. “Äiti, liian hieno sana, suomenna,” sanovat tyttäreni silloin. Ja imevät itseensä tätä samaa sekakielisyyttä.

Äiti. Lapset. Äitiäni ei enää ole kuin niiden sydämissä, jotka äitiä rakastivat. Minä olen nyt äitini puolelta (lähi)suvun (sillä en laske mukaan serkkupuoliani, joita en edes tunne) vanhin nainen. Minä? “Tältäkö se tuntuu, kasvaa aikuiseksi?” kysyin kun purettiin siskon kanssa mutsin viimeistä kotia Las Palmasissa. Kaipaan äitiä, mutta suren arjessa vähemmän kuin olisin olettanut. Työstän asioita taustalla, unissani. Omat tyttäreni pitävät visusti arjessa kiinni. Elämä jatkuu. Silloinkin kun vähiten siltä tuntuu.

Omat tyttäreni ikävöivät maamoa omalla tavallaan. Lapselle ja nuorelle surutyö on vielä vaikeampi ja vieraampi asia kuin minulle, aikuiselle. Eikä teini enää oikein päästä lähelle auttamaan siinä. Se on toisaalta harmi, toisaalta ok. En halua tehdä samaa kuin äitini teki, tukahduttaa, pakottaa avautumaan. Tytöt osaavat tulla lähelle kun itse haluavat. He tietävät, että olen aina heitä varten aivan kuten omakin äitini oli minua varten.

Haluaisin voida tukea, tukahduttamatta. Ja silti erään kerran keskimmäinen sanoi minulle: “Kun sä olet niin vahva ja aina sanot niin vahvan mielipiteen asioista.” Aivan kuten äitini oli. Liian vahva. Tosin kai se vähän kuitenkin on äidin tehtäväkin, johonkin rajaan saakka. Neuvo, opastaa, kasvattaa, eikä aina pelkästään kuunnella. En tiedä, mutta teen parhaani. Toivon, että muisto minusta eräänä päivänä jää sittenkin plussan puolelle, aivan kuten kaikesta huolimatta muisto äidistäni on plussan puolella. Paljonkin.