65 simpukan keikka

Toista lomaviikkoa viedään, loma puolessa välissä kohta. Tämä kesälomailu on vähän tylsänpuoleista puuhaa, kun on jalka paketissa eikä voi lähteä retkeilemään, samoilemaan, tai mitään. Ei sillä etteikö välillä ole ihan kivakin vaan lusmuilla himassa ja tehdä *jotain* tai olla tekemättä mitään. Mutta kun ei pääse koiran kanssa kunnolliselle lenkille. Kun ei voi lähteä koko päivän metsäretkelle edes silloin kun siltä tuntuu.

Muutama päivä sitten kehitin itselleni uuden projektin. Adventures of the Littlest Pet Shop. Siitä riittää puuhaa muutamaksikin hetkeksi, puuhasteluksi silloin ja tällöin. Tai kuinka paljon siihen jaksankin laittaa aikaa. Alkusysäykseksi otin paljon kuvia LPS eläimistä tekemässä milloin mitäkin pihallamme ja laitoin blogin pystyyn. Nyt on kuvia, joista tehdä tarinaa, käsitellä photarilla ja muuta.

Aurinko kuitenkin paistaa ja houkuttelee ulkoilemaan, edes omalle pihalle. Auringonpaisteessa ei voi Photarilla leikkiä. Lukea voi, ja kirjoittaakin. Muttei käsitellä kuvia.

Mies, joka on yhtä jumissa himassa jalkani takia (no, melkein, hän sentään pääsee koiran kanssa kävelyille), päätti toissapäivänä hankkia kalastusluvan. Kalastellessa ei tarvitse samoilla missään, vaan istuskella hiljaa rannalla ja toivoa että kala nappaa. Jo sitä sitten heti silloin toissapäivänä ajeltiin Vantaanjoen rantamille kalaonnea kokeilemaan, mutta oli vähän liian kuuma, eikä kala syönyt. Ei sitten eilen ja tänään edes yritetty.

Ajeltiin sen sijaan tänään Tuusulaan, etsiskelemään kivaa rantapaikkaa Tuusulanjärven rantamilta. Yksityisomisteistahan siitäkin lähes kaikki, joten vähän epätoivoiselta tuntui etsintä. Kurvattiin Halosenniemen rantaan hivenen toiveikkaina, todetaksemme vain, että parkki oli museovierailijoille (mitä ei ajateltu olla) ja rantaa oli pari metriä plus laituri. Jaloiteltiin hetki, ja istuttiin takaisin autoon.

Nappasin sieltä kuitenkin kartan matkaan, ja aikani sitä tutkailtuani tulin siihen tulokseen, että siinä Fjällbon puiston ja Aleksis Kiven kuolinmökin tietämillä näytti olevan ranta-aluetta, jolla ehkä voisi päästä vähän kuljeskelemaankin. Sen minkä jalkani sallii. Ajettiin sinne. Kahden uu-käännöksen kautta. Kuinka vaikeaa voi olla suunnistaa pisteeseen X? Vaikeaa näemmä, sillä en ollenkaan ollut ajatellut suunnistavani sille kuolinkodille.

Sieltä se parkkialue kuitenkin löytyi, Aleksis Kiven piskuisen mökin läheltä. Ja se puisto, joka oli koirilta kielletty. Meinasin nykäistä jo herneen nenääni, kunnes huomasin rantaan vievän polun. Koirilta oli kielletty vain pieni leikkialue.

Käytiin ensin kurkistamassa Kiven mökkiä. Mies ei sisälle mennytkään, minä kävin katselemassa niitä kahta pientä huonetta, joiden pinta-ala yhteensä oli suunnilleen sama kuin meidän makuuhuoneen. Eipä ollut kansalliskirjailijalla kummoinenkaan omaisuus kuollessaan, ei ainakaan materiassa. Muutama nykyihmisestä kummalliselta näyttävä esine, muutama vähän tutumpi, ja pientäkin pienempi koti.

Suunnattiin siitä rantapolulle. Pehmeä tasainen maastopolku oli ihan ok kulkea, kun hitaasti tallusti. Maisemat Tuusulanjärvelle ovat kuin mitkä tahansa järvimaisemat. Kauniit, mutta minulle tulee silti aina vähän sellainen “when you've seen one, you've seen 'em all” olo. Paitsi oman laden maisemista. En taida kyllästyä niihin koskaan!

Tovin aikaa kuljettuamme tultiin kohtaan, jossa oli kivimuuri polun ja järven välissä, ja matala hiekkaranta. Kivimuurilla oli läjä avattuja järvisimpukoita, vähän kauempana nuotion rippeet. Joku oli selvästi noukkinut simpukan poikineen ja grillannut ne siinä paikan päällä.

Mies otti sandaalit jaloistaan ja koiralta valjaat ja punkkipannan ja astui matalaan veteen, laskien koirankin viereensä. Megs ei juuri vedestä tykkää, mutta kahlaili silti hetken ennen kuin kipusi takaisin rantaan. Mies alkoi tonkia simpukoita hiekan alta ja löysikin niitä lopulta 65 kappaletta (missä vaiheessa totesin, että ehkäpä niitä on jo tarpeeksi ;) ). Ei meillä oikein ollut mitään millä niitä kantaa autolle edes, vain pari maasta löytynyttä koivun kaarnan palasta, joiden päälle kasattiin ne.

Kotimatkalla haettiin pullo valkkaria aikomuksena tehdä päivälliseksi valkoviini-simpukoita, mutta ajatus sitten kariutui, kun himassa googletin, ja kaikkialla sanottiin, että simpukoiden olisi hyvä liota puhtaassa vedessä pari päivää ennen valmistamista, jotta niiden suolisto tyhjenee. Selvä sitten. Teriyaki-härkää sitten päivälliseksi, simpukat liotkoon!