Tilkkuja elämän täkistä

Eräänä päivänä viime viikolla, sinä ainoana päivänä jona en ajanut Turun moottoritietä, seisoin puolilta päivin Kurvissa odottamassa ratikkaa, matkalla asiakkaalle. Mieleni teki tupakkaa, ehkä ensimmäisen kerran ihan tosissaan sitten viime heinäkuun, jolloin lopetin koko touhun. Harkitsin kävelemistä Ärrälle hakemaan askin, mutta päätin pitää pääni ja seisoin aloillani pysäkillä, katsellen ihmisiä ympärilläni.

Jälkeenpäin, sitten illalla jutellessani miehen kanssa Valentine's Day -ankka-aterian ja viinilasin yli, keksin todennäköisen syyn tuolle hetkelliselle “tarpeelleni”, joka iltaan mennessä oli jo mennyt ohi ilman täyttymystä. Tullessani ulos Picnicistä syömästä lounassalaattia (miksi ihmeessä ne tunkee nykyään hedelmiä jokaiseen salaattiin?) näin Ärrän ikkunassa Iltisten lööpit, joissa kerrottiin 10-vuotiaan tytön kuolleen kun maneesi romahti kesken ratsastustunnin. Sarjassamme uutisia, joista en haluaisi olla tietoinen.

Kurvi on melko ankea paikka. Siellä voi nähdä huumediilereitä porttikongeissa keskellä kirkasta päivää. Alkoa siellä ei taida olla, ei ainakaan ihan näkösällä, mutta pussikaljat ja muut pussijuomat kuuluvat katukuvaan. Aamulla ja iltapäivällä Kurvi on täynnä commuter-väkeä. Työmatkalaisia, jotka vaihtavat metron, bussin ja ratikoiden väliä. Mutta keskellä päivää enemmistö kulkijoista on jonkin sortin laitamilla elämässään.

Kiskojen toisella puolen ratikasta astui ulos nuori tyttö vanhemman miehen seurassa. Heittivät hyvästit siinä pysäkillä ja kumpikin lähti vähän horjuvin askelin ylittämään toinen kiskoja, toinen tietä. Edestäni hoippui ratikan oville keski-ikäinen pariskunta, kummallakin äänihuulet pysyvästi vaurioituneet eikä luiden päällä lihaa.

Viereeni parkkeerasi vanha pariskunta. Mies oli ketjupolttaja, jonka etusormen ylin nivel oli taipunut tupakan ympärille ja nivel oli lommolla juuri tupakan verran. Nainen vieressä tuijotti suoraan eteenpäin tyhjä katse silmissään, olemus lyyhistynyt, kuin elämässään jo luovuttaneella.

Minulla on asiat niin hyvin. Ehkä pelottaa, että maneesi romahtaa tyttären niskaan ratsastustunnilla. Mutta niin ei ole ainakaan vielä käynyt. Ehkä pelottaa, että mitä tahansa tapahtuu tytöille, mutta niin ei ole ainakaan vielä tapahtunut. Eikä elämää voi elää peläten aktiivisesti pahinta. Siksi mieluummin en tietäisi, että onnettumuuksia ja pahoja asioita sattuu ihan tavallisille lapsille, kelle tahansa. Tai aikuisille, mitä siihen tulee.

Torstaina oli se Valentine's Day. Mies illalla hemmotteli paistetulla ankalla, veriappelsiinikastikkeella ja creme fraiche -ruusukaaleilla sekä ateriaan sopivalla viinillä. Istuttiin kynttiläillallisella juttelemassa kunnes kiivettiin yläkertaan mukavaan sänkyymme nukkumaan. Mietin kaikkia niitä, joilla ei ole asiat yhtä hyvin. Mietin niitä ihmisiä, joita olin katsellut Kurvissa. Mietin olivatko he onnellisia elämänsä valintojen kanssa. Metin, mikä heidät oli ajanut tilaan, jossa olivat. Kohtaloita. Ainakin minun silmissäni. Ja nukahdin lämpimän peittoni alle.

Perjantaina tulivat tytöt. Kaksi kolmesta, anyway. Keskimmäinen kerkesi kotiin leffasta ennen kuin minä töistä. Tosikoinen oli kaverinsa kanssa, ja tuli kotiin liki tunnin kotiintuloaikaansa myöhemmin. Soitteli kyllä kertoakseen, että muisti bussiaikataulun väärin ja kesti ennen kuin seuraava tuli ja whatnot. Uskalsin hengittää, kun lapseni oli turvallisesti näiden seinien sisällä. Ja soitin esikoiselle, että oli varmasti päätynyt turvallisesti kaverinsa seinien sisäpuolelle yökyläilemään.

Lauantaina heitin tosikoisen serkulleen ja iltasella odottelin esikoista kotiutuvaksi kaverilta. Tytär tuli sovitulla bussilla, hyväntuulisena, mutta vähän vähän nukkuneena. Viime yönä sitten vetikin unta palloon 13 tuntia. Pyysi, että tehtäisiin jotain vain hän ja minä kaksistaan hiihtolomalla. Niinpä mennään tiistaina keilaamaan. Nyt pitäisi sitten kehittää jotain vastaavaa johonkin sopivaan hetkeen tosikoisen kanssa.

Keskimmäiselle tuli eilen meille yökyläkaveri, joka lähtee kohtapuoliin. Tosikoisen hain tunti sitten serkultaan. Ollaan taas kaikki koolla, ja kohta enää vain me, meidän perhe. Hiihtoloma on aluillaan, ollaan lomalla kaikki. Tyttärillä on erilaisia suunnitelmia, mutta keskiviikon olen varannut perhepäiväksi. Silloin tehdään jotain kaikki yhdessä.