Soppa lusikasta

Istuin aamulla sohvalla nauttimasssa cappucinoani. Useimmiten arkiaamuina ryystän tuon aamun ensimmäisen kahvinautintoni kiireessä, kuljettaen mukia mukanani pukemaan, meikkaamaan, harjaamaan hiuksia, vetämään kenkiäkin jo jalkaan… Mutta tänä aamuna olin noussut sen yhdeksän minuuttia normaalia aikasemmin, joten minulla oli aikaa istua sohvalla ja hörppiä kahvini kaikessa rauhassa.

Ei se usein tarvitse kuin sen yhden kiireettömän hetken. Sen hetken, jolloin arkipäiväinen asia saa uuden merkityksen, tai jokin pieni asia avaa muistojen arkun. Sen hetken, jolloin ehtii ihmetellä maailman pieniä ihmeitä ja elämän merkityksettömiäkin sivujuonteita. Tai kukapa sen määrää, mikä on merkityksetöntä, mikä ei?

Nostinpa siinä istuessani kahvimukin huulilleni, ihan niinkuin teen ihan joka aamu, ottaakseni hörpyn kahvistani. Ei sitä normaalisti edes ajattele – usein koko cappucinon makunautinto menee vähän niinkuin sivu, joskin huomaisin kyllä jos se korvattaisiin jollakin muulla, vaikkapa tavallisella maitokahvilla, joka ei vaan ole yhtä hyvää, vaikka kuinka olisi sen myyttisen MoccaMasterin keittämää.

Tänään siis ajattelin tuota yksinkertaista toimintoa. Tein havainnon: pidin kiinni mukin korvasta, mutten lusikasta, joka oli mukissa. Lusikka ei silti kopsahtanut poskipäähäni, kuten tavallisesti. Ei, koska muki oli vielä niin täynnä, ettei minun tarvinnut kallistaa sitä kovinkaan paljon saadakseni kahvia suuhuni.

Lapsena ihmettelin tätä ilmiötä. Miksi muut voivat juoda mukista pitämättä kiinni lusikasta, ilman että lusikka kopsahtaa heidän poskeensa, mutta minä en? Lusikka luisui aina poskeeni, vaikka yritin taiteilla lusikkaa sopivaan kulmaan mukissa ja keksiä loitsua, jolla lusikka pysyisi paikallaan kun kallistan mukia. Olin varma, että minä en tiennyt jotain, mitä kaikki muut tuntuivat tietävän.

Samaan mystiseen salatieteeseen törmäsin hernekeiton kanssa. Erään kerran minä ja neljä puistokaveriani olimme jonkun heistä luona lounaalla. Vanhemmillamme oli hoitorinki, kukin vuorollaan haki meidät puistosta, ruokki meidät ja palautti puistotädin huomaan odottamaan että oma vanhempi tulee hakemaan. Ruokana oli hernaria.

Se oli ajalla ennenkuin ilmoitin äidilleni, että voi vastedes lähettää hernerokkalautaseni suoraan Afrikan nälkäänäkeville lapsille sillä minä en sitä syö. Sitä paitsi, olin hyvin kasvatettu ja vieraskorea, joten söin kaverin luona rokkani joka tapauksessa.

Niin, meillä oli kaikilla lautasella samasta kattilasta ammennettua hernekeittoa, jota lusikoimme siitä sitten suuhun (siihen aikaan muuten me kaikki oltiin hyvin kasvatettuja ja vieraskoreita ja syötiin mitä tarjottiin). Kavereideni lautasille alkoi muodostua sellainen tyhjä kohta, josta ilmestyi näkyviin Mikki tai Hessu tai Aku, tai se Luto! Sitäkin ihmettelin, kun tämä Luto-lautaselta syönyt ei osannut sanoa Pluto. Mutta ei, minun lautaselleni ei ilmestynyt tyhjää kohtaa joka olisi paljastanut kuvan, sillä keitto kieltäytyi pysymästä lautasen toisella laidalla kuten muilla.

Yritin sitten tosissani manata sitä tapahtumaan vuosikaudet! Halusin saada hernekeittoni työnnettyä lusikalla lautasen toiselle laidalle kuten kaverini olivat saaneet tehtyä. Ehkä siksi lopulta hylkäsin koko keiton, kun se kerta toisensa jälkeen näytti minulle kieltä ja lällätti, kun minulla ei ollut sitä samaa salatietoa kuin muilla, loitsua jolla hernarin saa jähmettymään.

En enää ihmettele hernekeittoja, enkä niitä lusikoitakaan. Joskus ajattelin, että olisi jotenkin coolia olla niin seasoned, ettei enää ihmettele mitään. Kaiken on jo nähnyt, mikään ei ihmetytä. Ehkä sitten haudassa! On asioita joita ei kannata ihmetellä, kuten puolison pienet quirkit, sillä elämä on paljon mukavampaa, kun EI viitsi ihmetellä kaikkea minkä puoliso tekee tai ajattelee toisin kuin itse. Muutoin? Ihmettelen yhä vaikka mitä.

Ihmettelen nuorison vimmaa lähteä karkuteille kotoa. Ihmettelen MoccaMasterista vouhkaamista, kun sillä kuitenkin saa vain ihan samalaista (ja kahvin paahdosta riippuen hyvää tai pahaa) kahvia kuin muillakin keittimillä, eikä sen tippalukko edes yleensä toimi. Ihmettelen. Mutta enää en yleisesti ottaen kuvittele, että muilla olisi jotain salatiedettä, jota panttaavat minulta.

Vaikka eihän sitä koskaan tiedä… :o