Party hard, lapset lähti

Sinne ne taas menivät, tytöt perjantaina toisille vanhemmilleen. Keskimmäinen lähti kouluun kukonlaulun aikaan ja sieltä suoraan äidilleen. Tosikoinen sairasti vielä kotosalla, ja minä etätyöskentelin hoidellen makoilemiseen ja oleiluun lopen kyllästynyttä tyttöä. Esikoinen tuli koulusta vielä meille; isänsä yleensä hakee tytöt meiltä kamoineen (näyttävät joka kerta kotia vaihtaessaan siltä kuin olisivat lähdössä kuukaudeksi matkoille) töiden jälkeen näinpäinvaihtoperjantaisin.

Sinne siis menivät, joskus puoli kuuden pintaan, tosikoinen pullapussi kädessään. Sairaspäivän kunniaksi tytär oli iltapäivästä päättänyt leipoa pullaa. Taikinan teki minun avustuksellani, loppuhomma hoitui koulusta kotiutuneen isosiskon kanssa, minun paettuani tyttöjen puheensorinaa telkkarihuoneeseen. Toisinaan työnteko sujuu ihan hyvin vaikka perhe on ympärillä, toisinaan ei vaan pysty keskittymään.

Tyttöjen mukaan meillä alkaa heidän lähdettyään aina party time. Discopallo ja dj otetaan esiin kaapista ja alkaa tauoton biletys.

Tosiasiassa, tyttöjen lähdettyä me hypättiin miehen kanssa autoon ja ajettiin ruokakauppaan. Tytöt (meidän cappucino per naama per aamu -avustuksella) olivat juoneet viikon aikana jonkun 15 litraa maitoa. Ja silti rutisivat, kun torstai-iltana ilmoitin että ne viimeisen tölkin viimeiset tipat on meidän aamukahvejamme varten, ellei joku tai jotkut halua lähteä hakemaan kaupasta lisää maitoa. Ei ollut innokkaita lähtijöitä, joten jo ihan turvataksemme lauantaiaamun cappucinot, kauppareissu odotti perjantai-iltana.

Uskaltauduttiin Jumboon Stockan Hulluista päivistä huolimatta, eikä se tungos kummoinkaan ollut, kun valitsi kulkureittinsä oikein. Jumbon Citymarket on oiva paikka ostaa lihaa, ollaan huomattu. Toisinaan sieltä saa hevosta alle kahdella kympillä ja toisinaan pupua puoleen hintaan ja tällä kertaa löytyi kokonaisia entrecote-paloja jauhelihaakin halvemmalla. Entrecotea se siis oli, ja pullo punkkua alkosta mukaan.

Kotona leikattiin liha pihveiksi ja paloiksi ja pakastettiin siitä suurin osa. Paistettiin itsellemme pihvit, jotka nautiskeltiin punkun ja paistettujen ruusukaalien kanssa. Puoli yhdeltätoista minä olin nukahtanut sohvalle, miehen jutteluun, joten kömmittiin sänkyyn unia jatkamaan. Ihan hurjat juhlat meillä.

Aamulla heräsin siihen samaan hassuun tunteeseen, johon herään aina lauantaisin silloin kun tytöt ei ole meillä. Se ensimmäisen lapsettoman aamun haikeus. Kolme ja puoli vuotta olen elänyt joka toisen viikon ilman tyttäriäni. Alkuun se oli raastavaa. Sitten siihen alkoi tottua. Mutta joka kerta heidän lähdettyään tuntuu hetken haikealta ja tyhjältä. Sitten se lapseton viikko menee siinä omalla painollaan, ja onhan tässä oppinut jo nauttimaankin siitä, että on pakostikin aikaa itselleen, ja parisuhteelleen.

Tätä myötä pysähdyin siinä aamutuimaan hetkeksi pohtimaan niitä vanhempia, jotka eivät ole olleet koskaan lapsistaan erossa päivää, paria pitempään, vaikka lapset ovat jo teini-iän kynnyksellä. Ja niitä vanhempia, joiden vuoksi koko luokka ei pääse leirikouluun, koska ei heidän lapsensa voi olla koko viikkoa poissa. Jotain lyhyempää, jossain lähempänä. No, arvostelematta ketään, jätetään se sivuhuomautukseksi. Sellaisena mieskin tämän pohdintani sivuutti. Mitäpä se minulle kuuluu.

Ulkona paistoi aurinko, oli kuulas syysaamu. Ruskaiset lehdet loistivat kirkkaina auringossa ja minä kaivoin kamerani esille kuvatakseni naapurin kirsikkapuuta tuossa aivan meidän pihan nurkalla – puu hohtelee komeasti kolmen värisenä – ja meidän puutarhan rippeitä. Ei siellä kaikki vielä ole kuollut, vaikka onkin ollut jo jonkin aikaa vailla huomiota ja syksyisten säiden armoilla.

Aamupalaa laittaessamme huomattiin pejantain kauppareissun olleen vähintäänkin lacking. Kananmunatilanne oli low, ja Hershey's chocolate syrup – tärkeä osa (minulle viikonlopun, sillä arkisin käytän kanelia) cappucinoa! – oli vallan kokonaan loppu. Muutama muukin peruselintarvike oli jäänyt ostamatta. Rauhallisen aamupalan ja uutistenlukuhetken jälkeen lähdettiin siis uudelleen vähän liikkeelle.

Himaan palattuamme mies sytytti grillin. Siitä onkin jo aikaa, kun sitä edellisen kerran käytettiin! Melkeinpä voi sanoa, että se jäi hylättynä pihaan nököttämään siinä vaiheessa kun alkoi olla liian kylmä syödä pihalla. Joskus elokuussa jo? Sen jälkeenkin on ollut toki hienoja viikonloppupäiviä, sellaisia kuin eilinen, jolloin olisi voinutkin grillata, mutta mehän on melkein aina oltu jossain päin luonnon helmassa kuljeksimassa päivällä.

Makkarat – juustokrakovia ja mustaa makkaraa, kiitos rakkaan elämänsä varrella sekä saksalaistuneen että tamperelaistuneen jenkkini ;) – paistuivat grillissä ja palattiin sisälle syömään niitä. Minä perusstadilainen viime kesänä yllätin itseni pitämästä mustasta makkarasta. Hämmentävää.

Hiljaisen musiikin kuuntelun ja puutarhasta nipsittyjen oreganonippujen kuivumaan ripustamisen merkeissä sujuneen illan jälkeen yöunille ja tänän aamuna paistaa taas aurinko puolipilviseltä taivaalta. Vähän näyttäisi tuulevan, kun nuo viimeiset vielä tiukasti kiinni olevat keltaiset lehdet noin hulmuavat. Taitaa tulla toinen rauhallinen päivä. Eilinen haikeus on jo antanut sijaa sille hiljaiselle peruselolle. Ei ne tytöt siitä mihinkään katoa, vaikka ovatkin taas viikon toisaalla.

Ens perjantai on ennen kuin huomataankaan, ja talo taas täynnä tyttöjen elämää <3