Myrskyn vangit

Oli synkkä ja myrskyinen yö, kuten sarjakuvasankarini Snoopy tapasi aloittaa kirjoitelmansa piskuisella kirjoituskoneellaan, joka oli hädin tuskin tätä iPad-näppäimistökansi-yhdistelmää suurempi. Vanhalla kirjoituskoneella, joka ei tuntenut korjaamista tekstin keskellä tai muutakaan. Esikoisen kanssa oli tässä aivan päivä, pari sitten puhetta niistä semmoisista, kun kerroin että sellaisella minäkin kirjoittelin kadonneet tarinani Amos Pandasesta, yksityisetsivästä. “Kamalan epäkäytännöllistä! Entä jos tuli virhe ihan sivun lopussa, sitten joutui kirjoittamaan koko sivun uudestaan!” Mmm. Mutta paremmasta oli vasta kevyt tuoksu tuulessa.

Esikoinen itse tosin turvautuu yhä vielä vanhanaikasempaan menetelmään: kynään ja lehtiöön. Sivu toisensa jälkeen täyttyy tarinasta, joka kuplii tyttären mielessä ja pyrkii ulos paperille. Lehtiöön minäkin aikoinaan kynäilin ensimmäiset tarinakyhäelmäni, ainakin auttamatta kesken jääneen (eikös ne nyt jääneet kesken kaikki, ja jää vieläkin? sama tauti kuulemma vaivaa esikoistakin, pitkäjänteisyys ei riitä kirjoittamaan “kirjaa” loppuun. siksi minäkin siirryin novellien kirjoittamiseen, ja nyttemmin tähän bloggailuun) Pikku-Naisten innoittaman tyttöromaanin. Ja muita kirjanalkuja, joita en enää muista.

Niin, oli siis synkkä ja myrskyisä yö, ja on yhä. Tuuli tuivertaa tuoden uutta lunta tupaan, taas. Päivällä paistoi aurinko niin että istuessani lounaalla kiinalaisessa ravintolassa oli suorastaan pidettävä aikat silmillä, ja lämminkin siinä tuli, auringonpaisteessa istuessa. Pari miestä siinä vieressä tuumaili ykskantaan: “Aurinko paistaa sentään tänään komeasti.” “Ei paista kauan, jos vanhat merkit paikkansa pitää.” “Näinpä.” Ja pitihän ne, vaikka siinä lounastaessa mieli olisi tehnyt Tenavien hurmaavan (anti)sankarin Piparminttu-Pipsan sanoin hihkaista, että älkää nyt maalailko pirtulla seinille!

Hakiessani tosikoista puoli kuuden aikaan oli aurinko vielä kirkkaana pilvien lomassa, tiet märät ja lämpöasteita kolmen verran ja autoni, tuo japanilainen, varoitteli liukkaista teistä (eyeroll, again). Lumien sulamisvedet muodostivat järviä tielle, ja aloin laulaa taas sitä vanhaa Ultra Brata: “Jos kaupunki tulivisi vesireittejä pääsisi pakoon — Vaan minä en ole kala! (Eiiikä mun auuto oo vene!)” Miehelle kotiin tullessani sanoin olevani niin tyytyväinen, ettei se pahuksen sääennuste mennyt sinne päinkään; eihän siinä mitään plussia luvattu lainkaan, vaikkakin aurinkoa kyllä. Hämärästi muistelen kyllä nähneeni myrskyn merkin, eli taisi se sittenkin mennä päin.

Niin, siinä auringon paistaessa ja teiden ollessa lumesta vapaat, tuumin, että ehkäpä ensi yönä, tai siis nyt jo tänä yönä, saisi nukkua ilman lumiaurojen meteliä. Viime yönä niillä oli oikein kokoontumisajot tuossa meidän kadulla, vaikkei katu ollut edes luminen. Vähän loskainen ehkä, ja tietty jalkakäytävä vähän sohjoinen, mutta tuskin nyt mitään, mikä oikeasti vaatisi kahdeksan lumiauran (tai neljän auran edestakaista) karavaania. Tiedättekö millainen mekkala siitä lähtee, kun aura auraa lumetonta asfalttia? Minä tiedän. Tyttäret eivät. Nukkuivat kaikki sikeästi metelin läpi. Kadehdittavat unenlahjat.

Tänä yönä niillä näyttäisi olevan aurattavaa taas ihan oikeastikin. Vaikka vankasti kevääseen luottaen uskoisin tuonkin lumen sulavan huomenna pois. Mutta saatan olla uskoineni myös pahasti väärässä, sillä sen pohjana on vain ja ainoastaan syvä toiveajattelu. Ja parin viime päivän kokemus, positiivinen yllätys kun en mitään sen sääennusteen jälkeen uskaltanut toivoa. Toivottavasti tuo myräkkä hellittää aamuksi. Tyly ilma tyttöjen (ja minunkin…) taivaltaa bussipysäkeille ja odotella satavarmasti myöhässä olevia busseja viimassa.

Kotona ei tuuli tunnu, ei edes viheltele nurkissa. Mutta pelkkä tietoisuus ulkona myöryävästä tuiverruksesta saa kaivautumaan entistä syvemmälle lämpöiseen sänkyyn. Talossa on hiljaista vähän levottoman illan jälkeen, tyttöjen jo vedellessä sikeitä. Omatkin silmäluomet alkavat painaa sängyn pehmeässä lämmössä. Aamuun on vielä matkaa. Aurinko armas, tule ja sulata lumi! Lämmitä ihanasti huomennakin!