Layers of onion

“Life is like an onion. You peel it one layer at a time, never knowing what comes next. Sometimes it makes you cry, sometimes it tastes good, sometimes it’s rotten.”

Tosikoinen valitteli eilen kurkkukipua. Oli kuitenkin niin ok kunnossa, ettei mielessäkään käynyt, etteikö voisi mennä tanssitunnilleen. Ei ennen kuin tuli sieltä ulos umpiväsyneenä. Muttei ollut itsekään tuntenut oloaan kummemmaksi sitä ennen. Ainoa indikaattori siitä, ettei kaikki ollut aivan okei, oli ylimääräinen ärtyisyys päivällispöydässä. Eikä sekään järin tavatonta.

Illemmalla, tytön ollessa jo nukkumassa, kuuntelin, että vähän tuo yski siellä. Nukkui kuitenkin läpi yön, heräilemättä yskimään enempää. Aamulla yskikin senkin edestä, ja totesin ettei sitten kouluun mene ainakaan. Lääkäriin kylläkin, yskä kun kumisi keuhkoissa pahasti vaikka olikin vasta alkanut.

“Täh, lääkäriin? Ei muakaan ole aina lekuriin raahattu vaikka oon ollut flunssassa monta päivää,” ihmetteli esikoinen, aivan kuin olisi jäänyt jostain paitsi, tai ehkä vähemmälle care-takingille. “Oireista se riippuu, lapsi rakas. Siskosi yskä on aika hurja, vaikka vasta alkoikin.” Kaiken nuo lapset laskevatkin.

Minä lähdin toimistolle työstämään dokumenttia työkaverin kanssa, jättäen tosikoisen isäpuolensa turvalliseen huomaan. Mies soitti lekurin ja vei lapsen sinne, ja soittelivat sitten myöhemmin minulle duuniin lekurin kuulumisia. Tytöltä oli tsekattu senkka ja otettu nielunviljely, ja määrätty Cocillanaa, sillä kuiva ärsytysyskä synnyttää helposti tulehduksen.

Hetken aikaa kaikki oli hyvin. Ja sitten minulle soitti pieni kiukkuinen neiti, joka ilmoitti ettei hän ota sitä kamalan makuista yskänlääkettä. Väsynyt tyttö raivosi minulle puhelimeen ja isäpuolelle livenä, ja minä siinä etänä sitten koitin saada tyttäreni tyyntymään.

Vaikka rauha siitä taas kotiin laskeutuikin, lähdin iltapäiväksi kotitoimistolle töihin. Yskänlääkekin meni nätisti alas, kun oli äiti lusikan varressa. Liekö tuo sitten manipulaatiota vai ihan vaan sairauden aiheuttaman pahan olon purkamista? Äiti on aina äiti.

Jonkin aikaa kun olin ollut himassa, soitti oma äitini skypellä, sen verran vakava ilme naamallaan, että tiesin heti ettei sieltä ainakaan hyviä uutisia ollut tulossa. Mutsilla on syöpä. Se jo melkein leikattiin kuukausi sitten, mutta se osoittautui liian riskialttiiksi. Ja tänään sitten ensin luultiin syövän levinneen, ja sitä se mutsi siellä soitteli. Myöhemmin selvisikin, että sitä vasta haluttiinkin tutkia lisää, siis että onko vai eikö ole etäpesäkkeitä.

Ei tässä oikein tiedä mitä pitäisi ajatella, tuntea, pelätä, toivoa. MIhin pitäisi suhtautua ja miten. Aika näyttää mitä tapahtuu, elämää eletään päivä kerrallaan ja mutsi on meidän ilona (skypessä ;) ) niin kauan kuin on. Olipa se sitten vielä monta vuotta tai vähemmän aikaa. Joka tapauksessa vajaan parin kuukauden päästä mennään sinne mutsin luo viikoksi tyttöjen kanssa.

Kotimatkalla, siinä iltapäivällä, erinäisten ajatusratojen päätteeksi päädyin jo sangen existentialistisiin sfääreihin, miettiessäni mihin me ihmiset tällä kaikella oikeastaan edes tähdätään. Miksi me rakennetaan tätä kaikkea, näitä rakenteita, yhteiskuntaa, jota hallitsevat vallanhimoiset ja itsekkäät?

Mielessäni piipahti sama ajatus, joka siellä on käynyt monesti ennenkin. Ihmiskunta joutaisi jo tulla pyyhkäistyksi tältä palloltamme kokonaan. Olemme melko rotten eliölaji.

No, ei tämä maailma onneksi ole kokonaan paha. Pienet ja isot kädet kaulani ympärillä lämmittävät kummasti mieleni ja saavat elämän sipulin taas maistumaan makealta <3 Oma perhe on vaan paras <3